Vasemmiston vaalitappio on puolueaktiivien huulilla seuraavat viikot, ehkä kuukaudetkin. Vasemmisto rakastaa etsiä sitä ratkaisevaa selittäjää pienillekin kannatuksen heilahduksille. Vakioselityksiin kuuluvat tietenkin elitismi ja vieraantuminen todellisista duunareista. Jostain syystä nämä duunarit ovat mielikuvissa aina miehiä. Ajatus on jotenkin myös, että nämä miehet ovat aika tyhmiä, ja puolueen viestintää pitäisi jotenkin tyhmentää heitä varten. Viesti ei mennyt perille, sanotaan.
En yritä nyt esittää vaihtoehtoista, parempaa tai lopullista selitystä vasemmiston vaalitappiolle. Voihan hyvin myös olla, että yhden syyn sijaan on kimppu syitä, joista osalle ei edes voi mitään. Sen sijaan haluan kysyä, millaisen suhteen demokratiaan puolue muodostaa silloin kun se toteaa, että viesti ei mennyt perille.
Politiikkaa tehdään nykyään vähän niin kuin tiskiaineen mainosta. Valitaan kohderyhmät asiakkuuspotentiaalitutkimuksen pohjalta, luodaan ydinviestit, haarukoidaan kanavat, toteutetaan mainoksen versio 1.0, tutkitaan tuloksia ja hienosäädetään. Politiikkaa määrittää vaalikalenteri, ja vaalit ratkaisevat puolueen vallan ja jossain määrin myös rahoituksen, koska puoluetuki on sidottu vaalimenestykseen.
Miksi politiikkaa ei sitten voisi tehdä kuin tiskiaineen mainosta? Mikään ei tietenkään estä tekemästä niin. Kysymys on ennemmin siitä, mikä suhde tällaisella politiikan tekemisellä on demokratian ajatukseen. Otetaan siis ajatusleikin vuoksi demokratia tosissaan puolueiden sisäistä toimintaa koskevana kysymyksenä. Oleellinen kysymys demokratiassa on tietenkin, kuka päättää.
Jostain syystä nämä duunarit ovat mielikuvissa aina miehiä.
Puolueet puhuvat mielellään itsestään kansanliikkeinä. Käytännössä kuitenkin puoluetoimiston viestintäammattilaisten ryhmä hioo joukon audiovisuaalisesti tai tekstuaalisesti vetäviä sisältöjä, jotka käytännössä muodostavat kampanjan ytimen. Toki puolue-elimet muovaavat erilaisia periaate- ja vaaliohjelmia, joihin viestit teoriassa perustuvat.
Demokratian kannalta on vähän hassua, miten vähän nykyään taistellaan ihmisten saamiseksi mukaan poliittiseen toimintaan. Syy varmasti on se, että ihmiset ovat nykyisin melko vastentahtoisia osallistumaan oikein mihinkään kollektiiviseen. Niinpä puolueita ei yritetä rakentaa alhaalta ylöspäin muodostamalla alueellisia vahvoja ryhmiä joissa ihmiset toimivat itse. Sen sijaan pohditaan puoluetoimistolla, millainen kohdennettu facebook-mainonta saisi kannatuspotentiaalin realisoitua.
Harvalle tulee mieleen viestiessä kehyskuntien duunareille ja pienyrittäjille, että entä jos kysyisimme heiltä itseltään, mitä he haluavat. Entä jos puoluetoiminta rakentuisikin vahvan alueellisen demokratian varaan, jossa ihmiset tavoittelevat omia asioitaan ja kertovat myös suoraan, mitä asioita halutaan?
Käytännössä ajatus tietenkin romahduttaisi nykyisen puoluetoiminnan rakenteen ja vaatisi valtavia panostuksia alueellisiin rekrytointeihin. Se olisi todennäköisesti kannattamaton katastrofi taloudellisesti ja ehkä jopa kannatuksen suhteen.
Silti on kysyttävä, voiko vasemmistolainen toiminta perustua vain kapean asiantuntijajoukon Helsingissä räätälöimälle mainonnalle ja toisaalta melko yksisuuntaiselle poliitikkojen someviestinnälle. Onko tällainen rakenne viestin lähettäjän ja passiivisen vastaanottajan välillä demokratiaa? Millaista poliittista kulttuuria se sementoi?
Puolueet puhuvat mielellään itsestään kansanliikkeinä.
Välillä puolueissa leimahtaa liikkeitä, jotka perustuvat kasvokkaiseen organisoitumiseen. Ne täyttävät yhtäkkiä puolueen aktiiveilla ja muovaavat poliittiset ohjelmat uusiksi. Näin tapahtui esimerkiksi perussuomalaisissa 2000-luvun aikana. Ne koetaan vaivalloisiksi ja puolueorganisaatioilla on taipumus jarruttaa ja vähitellen kesyttää tällaiset liikkeet. Harva nykyinen toimija kaipaa sitä, että oma organisaatio kaapataan ulkopuolelta, että ”roskajoukko” tekee siellä vallankumouksen alhaalta päin.
Nyt kuitenkin tuntuu, että tällaiselle liikehdinnälle voisi olla tilaa vasemmistolaisella kentällä. Kun puolueista katoaa kyky organisoida ihmisiä ajamaan omaa elämäänsä koskevia parannuksia, ne kadottavat samalla otteen demokratiasta elävänä periaatteena. Kohdennettujen mainosviestien hiomisen ja lähettämisen sijaan tämä tie tietenkin on kivinen ja täynnä epävarmuuksia.
Samalla paikallinen vahva organisoituminen voisi olla oleellinen erottava tekijä porvarillisen ja vasemmistolaisen politiikan välillä. Demokratiaa pitää kuitenkin aidosti haluta, jotta sitä voi saada.
lehti 