Lapsuudessa maailma tuntuu isolta ja kauniilta – tietysti jos ympäristö on ystävällinen ja turvallinen. Lapset osaavat iloita pienistä asioista yksikseen ja yhdessä. He ovat värisokeita eivätkä jaa ikätovereitaan sosiaalisen statuksen mukaan.
Uskoin vilpittömästi, että Suomessa on ollut, on ja tulee olemaan vastaavanlainen avoin suhtautuminen ihmisiin ja elämään – sehän ymmärtääkseni kuuluu hyvinvointivaltion perusteisiin: tasa-arvo, yhdenvertaisuus, samat mahdollisuudet saada koulutusta, terveyspalveluja ja kohtuullinen toimeentulo. Jos ihminen jostain syystä ei pysty tulemaan toimeen itse, nämä tekijät luovat vakaan ilmapiirin yhteiskunnassa ilman sosiaalisia ristiriitoja tai jännitteitä.
Voin vain kuvitella, mitä huonossa asemassa olevat vanhemmat joutuvat tekemään löytääkseen voimia, sinnitelläkseen eteenpäin.
Asuin kaksi vuotta Kaliforniassa, joka vielä kaksikymmentä vuotta sitten miellettiin amerikkalaiseksi Euroopaksi, koska siellä oli jonkinlainen sosiaaliturva lapsille ja raskaana oleville naisille. Siitä huolimatta tiesin tasan tarkkaan, etteivät kaikki poikani luokkakavereista saaneet vanhemmiltaan lupaa tulla meille kylään, koska asuimme vuokra-asunnossa emmekä omakotitalossa. Taiteilija-ystäväni, jotka asuivat itärannikolla, joutuivat miettimään tarkkaan, mistä hakevat asunnon. Väärä osoite saattoi roimasti pudottaa taulujen tai tilaustöitten hintaa.
Jatkuva turhuuden turuilla -meininki kävi hermoille. En halunnut kasvattaa lapsiani hierarkkisessa yhteiskunnassa, missä ihmisarvoa painavampi on näennäisyys. Jos ei ole varakkaita vanhempia niin merkkivaatteet ja ”oikeat” osoitteet auttavat huijaamaan amerikkalaiselle itselleen niin tärkeän statuksen.
Palasin takaisin rehtiin Suomeen vuonna 1994. Lama muutti yhteiskunnan, mutta ilmapiiri oli vielä melko solidaarinen. (Onko solidaarinen sopiva sana kuvaamaan ihmisten kykyä ottaa huomioon muut ja valmiutta auttaa huonommassa asemassa olevia?)
Näin työmatkoillani Venäjällä, että siellä yleistyy nopeasti jenkkimäinen tapa skannata ihmiset ennen tutustumista: olet huomionarvoinen vain siinä tapauksessa, jos sinulla on trendivaatteet, ”oikea” kännykkä ja merkkikello. Ystäväni ymmärsivät hämmästykseni ja pahoitteluni, mutta pitivät välttämättömyytenä hyväksyä maan uudet pelisäännöt menestyäkseen. Ja ihmettelivät minun tarinoitani oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, kun kerroin ylpeänä elämästäni Suomessa.
Kahden vuoden kuluttua jäin työttömäksi työnantajani konkurssin myötä. Oli vaikeaa, mutta en pelännyt poikieni puolesta. Ansiosidonnainen työttömyyskorvaus loi turvallisuuden tunnetta, sain lisäkoulutusta ja lopulta löysin itseäni toimittamassa lehteä. Pojat kasvoivat omaa vauhtiaan ja yritimme yhdessä selviytyä muuttuvassa Suomessa.
Vanhin poikani kävi Tikkurilan kansainvälistä koulua. Minusta se oli luonnollinen valinta, koska hän ennätti aloittaa koulun Amerikassa englannin kielellä. Ilmapiiri koulussa oli hyvin demokraattinen vaikka koulukavereiden vanhemmat olivat paremman koulutuksen saaneita ja keskimärin tosi hyvin toimeentulevia ihmisiä.
En tiedä miten asiat sujuvat siinä koulussa nyt, mutta yli kymmenen vuoden aikana ei missään vaiheessa meidän tiukka taloudellinen tilanteemme aiheuttanut ongelmia pojalleni. Hänet hyväksyttiin ihmisenä ajatuksineen ja kaikkineen, ulkoiset puitteet eivät olleet arvossa koulupiirissä. Pidin sitä itsestään selvyytenä ja uskoin edelleen, että se on Suomessa maan tapa.
Nuoremman pojan koulunkäynti oli ihan erilaista, vaikka hän oli oppilaana ihan tavallisessa koulussa. Jo ala-asteella lapset olivat hyvin tietoisia merkeistä ja trendeistä, kiusaamistakin oli. Poikani mielestä syrjäyttämisen välttäminen vaati yhtä suin toista – tietynlaisia leluja, pelejä, vaatteita. Kieltäytymiseen hän reagoi kysymyksellä: miksi me olemme köyhiä?
Yritin selittää, ettemme ole köyhiä. Asuimme silloin vuokralla paritalossa ja minulla oli koulutustani vastaava työ, josta pidin ja sain toteuttaa itseäni. Tietyt taloudelliset rajoitteet opettivat säästämään ja olemaan tarkka menojen kanssa. Ikävät yllätykset laskujen muodossa pelottivat kauheasti, mutta muuten meillä ei ollut syytä masentua. Muttei nuoremman mielestä, joka vertaili omaa tilannettaan niihin, joilla meni paremmin.
Meni pitkään ennen kuin hän ymmärsi, ettei ainainen mököttäminen paranna elämänlaatua, päinvastoin. Siinä auttoi pojan luokassa psykologin vetämä projekti, jossa käytiin läpi arvokysymyksiä, pohdittiin mitkä asiat ovat todella tärkeitä: ulkoiset puitteet vai sisältö.
Nyt nuori mies moitti minua, miksen kertonut hänelle oikeasta köyhyydestä – unohtaen, etteivät ne jutut koskettaneet häntä silloin. Puhuimme köyhyystutkimuksista jotka koskevat lapsia ja nuoria.
Tilanne on nyt paljon pahempi kuin kymmenen vuotta sitten. Voin vain kuvitella, mitä huonossa asemassa olevat vanhemmat joutuvat tekemään löytääkseen voimia, sinnitelläkseen eteenpäin. Tänään on paljon vähemmän yhteiskunnallista tukea ja turvaa, tuloerot kasvavat, eriarvoisuus lisääntyy ja ilmapiiri kovenee.
En halua katsoa vierestä kun meitä tietoisesti jaetaan yhteiskuntaluokkiin. Mitä pitäisi tehdä, että pelastettaisiin Suomi turhuuksien turuilta ja tilanne paranisi?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 