Saastainen on myös sika, jolla tosin on kaksijakoiset sorkat mutta joka ei märehdi. Näiden eläinten lihaa älkää syökö älkääkä koskeko niiden raatoihin.
Näin todetaan viidennessä Mooseksen kirjassa Vanhan testamentin puolella, ja Uudessa testamentissa taas on paljon puhuva kertomus riivaajahengistä, jotka Jeesus karkotti kahteentuhanteen sikaan niin, että ne tömistivät alas jyrkänteeltä ja hukkuivat. Tässäkin yhteydessä käytetään adjektiivia saastainen.
Ihmiskunnalta ei voi tietysti paljon vaatia, mutta mahtaa Jeesus hiukan hämmästellä, kun hänen syntymäjuhlansa vietossa tärkeintä on sika. Joulukinkkua syödään Suomessa joka vuosi seitsemän miljoonaa kiloa, mikä tekee kasvisten, kalkkunoiden ja porojen kannattajat, imeväiset ja letkuruokitut pois lukien kolmisen kiloa per naama.
Ei saa nilkoa, kuka siellä taas nilkoo! Kinkkuviipale oli hotkaistava mieluiten yhtenä suupalana ilman että rasvaa ja rasvatonta rupesi veitsellä erottelemaan, siis nilkomaan.
Jos nyt oletamme, että viipale painaa vaikkapa viisikymmentä grammaa, keskivertosuomalainen lappaa jouluna naamaansa noin kuusikymmentä viipaletta sikaa, jonka syömisen Raamattu yksiselitteisesti kieltää.
Sikaa pistelevät kristityt ja pakanat, kristillisdemokraatit ja vapaa-ajattelijat, fundamentalistit ja liberaalit, naispappeuden vastustajat ja tukijat, homokammoiset ja homojen ystävät. Kukaan ei lyö ketään Mooseksella päähän eikä väitä, että Raamattu on ymmärrettävä aina kirjaimellisesti ajat, paikat ja olosuhteet unohtaen.
Sekaravintoisten suomalaisten joukossa on vain kolme poikkeusta. Muslimit ja kosher-säädöksiä noudattavat juutalaiset eivät sikaan koske eivätkä siihen koske adventistit, joilla on – sivumennen sanoen – tässä naapurissa oma kirkkonsa. Adventisteilla on paljon hyviä periaatteita ja heidän myyjäisistään löytää sellaisia hauskoja tuotteita kuin maksalaatikkoa ilman maksaa.
Mutta miten ihmeessä Jeesuksen juhla on voinut muuttua sian juhlaksi?
Varsinaisia syyllisiä ovat skandinaaviset jumalsisarukset Freyr ja Freija. Näistä Freyr takoi kultaharjaksisen karjun, jonka loiste valaisi yön, ja Freija, lisänimeltään Emakko, ratsasteli päivät pääksytysten sialla.
Ylikehittyneen siittimensä voimalla Freyr antoi vaurautta, satoa ja sadetta. Ruotsin kuningashuoneen katsottiin jatkavan hänen herruuttaan, mutta saattaa olla, että siveellisten Bernadottejen astuttua näyttämölle yhteys katkesi.
Myöhemmät taiteilijat ovat sijoittaneet Freyrin rinnalle sian, jotta hänet olisi helpompi tunnistaa, mutta muinaisina aikoina erehtymisen vaaraa ei ollut, sillä Freyrillä oli veistoksissa – tuota noin – peitsi tanassa.
Talvipäivän seisauksen juhlissa skandinaavit mässäilivät Freyrin ja Freijan kunniaksi sianlihalla ja ruotsinkielisen väestön välittämänä tapa periytyi suomalaiseen joulupöytään. Vasta sodan jälkeen työläisillä alkoi kuitenkin olla varaa sian jaloimpaan osaan, kinkkuun.
Maantieteelläkin oli merkitystä. Kinkku on läntinen ruokalaji, mutta idässä syötiin pitkään rasvavedessä lilluvia läskin palasia eli karjalanpaistia, kuten nykyisin sanotaan. Paisti kuulostaa tosi juhlavalta, mutta kun lisäaineena oli ainoastaan suolaa, kulinaarinen elämys jäi verrattain vaatimattomaksi.
Puhun omasta kokemuksesta. Tapaninpäivään mennessä kuoriperunat oli jo niin moneen kertaan kuumennettu, että ne olivat pahoja ja päältä ruskeita. Jos siihen sitten lirautti kastikkeeksi rasvavettä, suu levisi irvistykseen ja vanhemmilla oli aihetta siunailla, miten lapsille eivät jouluherkutkaan maita.
Toinen idän ihanuuksista oli sianpäästä keitetty tytinä, suomeksi aladobi. Ruokakomeron hyllyllä oli joulua varten parikymmentä astiallista jääkylmää tytinää ja kaikissa niissä katteena kivikovaa, lumenvalkeaa ihraa.
Totta kai minun lapsuudessani oli myös kinkkua. Nyt kun jogurttikin on vaarallista myrkkyä, jota voi vain litkuksi vesitettynä pikkulusikalla lipoa, tuntuu huimalta ajatella, miten kinkusta katosi ensimmäisenä sen viidentoista sentin rasvakerros.
Tyhkää, tyhkää, ulvoivat lapset, mutta heidän ravitsemusnäkemyksiään kukaan ei kuunnellut. Tyhkän kaipuu oli niin hirmuinen, että kun jossakin kaverikirjassa kysyttiin lempiruokia, poikaserkkuni kirjoitti: tyhkä.
Ja mistä olikaan kyse? Rasvattomasta lihasta, ei sen kummemmasta. Tyhkään nivoutui olennaisesti nilkoa-verbi. Ei saa nilkoa, kuka siellä taas nilkoo! Kinkkuviipale oli hotkaistava mieluiten yhtenä suupalana ilman että rasvaa ja rasvatonta rupesi veitsellä erottelemaan, siis nilkomaan.
Vaatimattomassa pirtissämme Freyrin ja Freijan pyhä sika oli kolmannellakin tavalla läsnä. Siirappipossuja tehtailtiin laatikkokaupalla eikä muita muotteja sallittu. Näin jälkeenpäin ajatellen possujen järjetön ahmiminen oli kuin osa jotakin outoa kulttia.
Piparkakkujen lisäksi myös joululeipä on leivottu joskus sian muotoon. Jopa tässä kotikulmilla, Nurmijärvellä, pyöriteltiin kuulemma erikoisleipiä, joilla oli mahansa alla jalat.
Sikahymnejä jouluna ei ole sentään veisattu vai onko? Juice Leskisen sikalaulu on myöhäistä perua, mutta kaikissa joulujuhlissa on jo vuosikymmeniä vinguttu äidin porsaista. Kun juonettomassa pikku viisussa ei mainita sanallakaan joulua, se vaikuttaa muinaiselta uskontunnustukselta.
Ruotsalaisen Jenny Nyströmin joulu- ja uudenvuodenkorteissa skandinaavista jumalmaailmaa ei ole juuri naamioitu. Nisse ajelee vuohipukin vetämässä reessä kuin Thor ikään ja Freyrin ja Freijan nasse jolkottaa saparo kippurassa onnea jakamassa.
Mutta mistä on saanut nimensä polkkaporsas, tuo puna-valkoraidallinen tankomakeinen, joka on koukullisena niin kätevä ripustaa joulukuuseen?
Nimen alkuosa tarkoittaa tietenkin 1800-luvun puolivälin kuumaa muotitanssia, polkkaa eli böömiläistä pulkaa. Polkka yhdistettiin kaikkeen hienoon ja moderniin: oli polkkafrakkia, polkkanuuskaa ja polkkatukkaa.
Kun Amalia Eriksson Grännan kaupungista ryhtyi valmistamaan makeisia, hän päätti trenditietoisena yrittäjänä kutsua niitä polkkaporsaiksi. Porsas tuli mukaan, näin väitetään, koska tuonaikaisessa Ruotsissa karkkeja kutsuttiin ylimalkaan possuiksi.
Selitys tuntuu hiukan hataralta. Ehkäpä taustalla oli sittenkin marsipaanipossu, joulun ja uudenvuoden onnenelukka, joka oli jo pitkään suonut ruotsalaisille ”svinturia”, suomeksi kaiketi sikahyvää tuuria.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko
lehti 