Suomen puoluelaitoksen rappeutuminen oli professori Osmo Apusen mukaan pahinta, mitä presidentti Urho Kekkosen aikana kukoistanut kotiryssäjärjestelmä sai aikaan.
– Kekkonen meni joissakin asioissa niin pitkälle, että siitä oli Suomelle haittaa. Pahinta oli ennen kaikkea se, että KGB pääsi niin määräävään asemaan.
– Mehän ei tiedetä kaikkea, mitä Kekkonen niiden kanssa sopi, koska niistä ei ole juuri mitään paperilla.
Apunen arvioi, ettei vieläkään ole varmaa tietoa siitäkään, millaisilla kaupoilla Kekkosesta tuli presidentti vuonna 1956.
– Maan vahingoksi oli se, että presidentillä oli näin avoimesti suora pelisuhde venäläisiin.
Neuvostoliitto tuhosi
vasemmisto-
sosialismin
Apunen sanoo, että kotiryssäjärjestelmä levisi 1970-luvulla puolueisiin, kun Kekkonen itse rakensi ensin sen avulla omaa valta-asemaansa. Kohta jokaisella puoluejohtajallakin oli oma kotiryssänsä.
– Venäläiset saivat tiukan otteen myös puoluejärjestelmästä. Se oli Kekkosen ajan arveluttavin puoli, että puolueet rupesivat kilpailemaan kotiryssäjärjestelmässä keskenään KGB:n suosiosta.
Suomen kommunistisessa puolueessa SKP:ssä Neuvostoliitto pelasi aika syvällä niin sanotun osapuolijaon turvin. Neuvostomielinen vähemmistö oli vahva, kun sillä oli KGB:n tuki. Asetelma leimasi puoluetta koko sen sodanjälkeisen olemassaolon ajan.
Apunen harmittelee, että samalla tavalla tuhottiin SKDL:ssä vasemmistolainen liike kokonaan.
– Aleniuslainen sosialismi nujerrettiin. Ei syntynyt sellaista luontaista vasemmistososialistista joukkoliikettä, johon meillä olisi ollut tilaa. Oikealle menneen sosiaalidemokratian ja kommunismin välitila jäi hyvin pieneksi. Kyllä se oli Suomelle haitaksi että näin kävi.
Kaikki merkittävät puolueet olivat rähmällään itään.
Apunen naureskelee vähän kokoomukselle, joka lähti viimeisenä mukaan kotiryssäjärjestelmään.
– Kun sitten muut jo heittivät kotiryssät ulos, niin kokoomus niitä vielä hyysäsi.
Kotiryssäjärjestelmä
karkasi käsistä
Apunen arvioi, että kotiryssäjärjestelmä karkasi Kekkosen käsistä ja levisi rämettämään puoluelaitosta. Kekkonen ei sitä tahtonut, mutta se oli looginen seuraus hänen omista toimintatavoistaan.
– Kyllähän puoluejärjestelmän rappeutuminen, venäläisten tunkeutuminen puoluejärjestelmään oli pahinta. Sehän ei ollut, mitä Kekkonen halusi. Oli tavallaan Kekkosen vallan heikentymisen merkki, että Kalevi Sorsa ja kumppanit rupesivat rakentamaan Kekkosen ohi suoria idänsuhteita. Kekkonen halusi, että kaikki menisi hänen kauttaan.
– Kekkosen ei pystynyt pitämään puoluejärjestelmää näpeissään. Siitä seurasi, että sitten puoluejärjestelmä mädäntyi.
Apunen väittää, että etenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikan hoidossa parlamentarismi tuhoutui Suomesta.
– Todellinen ratkaisu tapahtui jo 1962. Parlamentarismi nujerrettiin yöpakkasissa ja noottikriisissä.
Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa ajauduttiin ”yöpakkasiin” 1958, kun Neuvostoliitto ei hyväksynyt Karl-August Fagerholmin parlamentaarisesti muodostettua hallitusta. Tämän hallituksen erottua Kekkonen piti aina pääministerin valinnan tiukasti omissa käsissään.
”Noottikriisi” puolestaan syntyi syksyllä 1961, kun Neuvostoliitto jätti Suomelle nootin. Siinä vaadittiin YYA-sopimukseen vedoten konsultaatioita Euroopan epävarman turvallisuuspoliittisen tilanteen vuoksi. ”Noottikriisin” ratkeaminen Kekkosen avulla oli hänelle eduksi vuoden 1962 presidentinvaaleissa.
– Vuoden 1962 jälkeen ei enää ollut parlamentaarista oppositiota, todellista poliittista vaihtoehtoa presidentin vallankäytölle.
– Siinä tuhoutui parlamentaarinen vastavoima. Se hävisi politiikasta. Parlamentaarisen vastuullisuuden periaate katosi. Tilalle tuli presidentin falangijärjestelmä. Presidentti hallitsi eduskuntaryhmiä niiden sisältä käsin. Kansanvallan perusta hyytyi.
Apunen sanoo, että nyt eletään taas normaalissa parlamentaarisessa järjestelmässä.
lehti 