Pohjoismaisempi Eurooppa jäi tekemättä, tuumii Johan Ekman: ”Solidaarisuus on helppoa silloin, kun se ei vaadi paljoa”

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Johan Ekman, väitöskirjasi käsittelee sitä, miksi Pohjoismaat eivät edistä pohjoismaista yhteiskuntamallia EU:ssa. Miten päädyit tutkimaan juuri tätä kysymystä?

Taustalla on vähän pidempi kertomus. Asuin nuorena Italiassa vaihto-oppilaana, ja olin kasvanut aikana, jolloin EU oli Suomessa positiivinen asia, ainakin omalle sukupolvelleni. Italian kokemus vahvisti minulle tunnetta eurooppalaisuudesta.

Sitten tulivat vuoden 2008 finanssikriisi ja 2010-luvun alun eurokriisi. Muistan, että jo silloin mietin, miten on mahdollista, että Pohjoismaat ajavat EU:ssa suorastaan kyykyttävää politiikkaa suhteessa Etelä-Euroopan maihin. Tämä siis samalla, kun oltiin puhuttu eurooppalaisesta solidaarisuudesta ja siitä, että olemme kaikki yhtä eurooppalaista perhettä.

Meillähän oli tämä hyvinvointimalli, jota muut eurooppalaiset pitivät progressiivisena vaihto­ehtona ja suorastaan ihailivat. Ja sitten me tulimme eurooppalaisiin pöytiin ja ryhdyimme ajamaan kovaa leikkauspolitiikkaa.

Olin 2010-luvun alussa eduskunnassa töissä yli kolme vuotta. Kun se työ loppui ja tuli Sipilän hallitus, päätin, että nyt täytyy tehdä jotain ihan muuta. Pääsin opiskelemaan King’s Collegeen Lontooseen ja aloitin opintoni käytännössä alusta.. Ajattelin, etten tule tekemään mitään Pohjoismaihin liittyvää, mutta sitten tapasin siellä professori Magnus Rynerin, josta sittemmin tuli myös toinen väitöskirjani ohjaajista.

Kävin hänen hyvinvointivaltiota käsittelevillä luennoillaan, ja olin jo vähän aiemmin tutustunut Antonio Gramscin kirjoituksiin. Sitä kautta löysin tavan käsitteellistää sen, mitä oli tapahtunut. Ymmärsin, että Pohjoismaat ovat äärimmäisen mielenkiintoinen esimerkki ja että asiaa ei ollut oikeastaan ajateltu Suomen osalta tästä näkökulmasta: me itse olemme muokkaamassa näitä rakenteita. Sitä kautta kysymykset alkoivat hahmottua, ja lopulta päädyin tekemään tätä väitöskirjaa.

Miten määrittelet pohjoismaisen yhteiskuntamallin? Miten se eroaa vaikkapa saksalaisesta tai italialaisesta yhteiskuntamallista?

Klassinen jako on se, jonka tanskalainen Gøsta Esping-Andersen on määritellyt: on olemassa kristillisdemokraattinen hyvinvointimalli, anglo­saksinen malli, ja sitten tämä pohjoismainen, sosiaalidemokraattinen variantti.

Meillä ominainen piirre on se, että mallimme on ollut niin sanotusti labour-inclusive, eli jollain tavalla työntekijämyönteinen. Yksilön elämänriskit on minimoitu, ja yhteiskunnassa on vahvat turvaverkot ja rakenteet.

Tähän kuuluu myös niin sanottu neokorporatistinen malli, jossa työnantajat ja työntekijät sopivat keskenään ja valtio on ollut siinä vahvasti mukana. Muissa malleissa on vahvempi yksityinen puoli: esimerkiksi Saksan kristillisdemokraattisessa mallissa sairausvakuutusjärjestelmä on yksityisempi, ja malli on perhekeskeisempi.

Pohjoismaisessa mallissa on enemmän yksilö­keskeisyyttä siinä mielessä, että se rakentuu yksilön elämänriskien hallintaan. Lisäksi pienten valtioiden on ehkä ollut helpompi luoda konsensusta eri intressien välille yhteisten talouspoliittisten päämäärien saavuttamiseksi.

Väität, että Suomi ei ole pyrkinyt edistämään pohjoismaista mallia EU-tasolla, vaikka sillä olisi siihen kaikki edellytykset. Miten pohjoismaiset hyvinvointivaltiot sitten ovat toimineet EU:ssa?

Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat EU:ssa hyvin vahvasti tukeneet rakenteita, jotka ovat toimineet Pohjois-Euroopan vientiyritysten intressien mukaan. Suomi on myös ollut vahvasti mukana tässä yhteistyössä.

Tämä tarkoittaa talouskuripolitiikkaa. Se tarkoittaa sitä, että kun valuuttaa ei voida devalvoida, kilpailukykyä lisätään sisäisillä devalvaatioilla eli reaalisilla palkanalenemisilla.

Perustelu on pitkään ollut se, että vientikasvu tuottaa voittoa, joka pystytään jakamaan ja joka luo talouskasvua koko EU:n tasolla. Mutta talouskasvu on ollut pitkään käytännössä olematonta, eikä jakovaraa juuri ole. Samalla kilpailukyky on maksatettu leikkaamalla palkansaajilta. Tämä on ollut se logiikka, jolla Suomi ja muut Pohjoismaat ovat toimineet EU:ssa.

Pohjoismainen hyvinvointimalli rakennettiin 1900-luvun loppupuoliskolla tietynlaisissa historiallisissa ja poliittisissa oloissa, jotka tekivät sen mahdolliseksi. Voiko hyvinvointivaltiomallia viedä siis sellaisiin maihin, joissa näitä olosuhteita ei ole?

Hyvinvointivaltion ”vieminen” kuulostaa ehkä liian suoralta, enkä tarkoita sitä aivan niin. On kuitenkin esitetty ratkaisuja mekanismeista, joissa otettaisiin enemmän euroopanlaajuista sosiaalista vastuuta: yhteisvelkaa, yhteisiä tulonsiirtoja ja yhteisiä investointeja.

Pointtini on, että kyse on poliittisista valinnoista. Kyllä, se riippuu valtasuhteista, mutta juuri sen takia on kiinnostavaa, miksi ne tahot, joiden voisi olettaa ajavan toisenlaista linjaa, eivät ole sitä tehneet.

Eurokriisin aikana meillä oli sosialidemokraattinen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen, joka profiloitui varsin vahvasti tiukan talouskurin kannattajana. Myös ammattiyhdistysliike on Suomessa suhtautunut nuivasti eurooppalaiseen solidaarisuuteen. Asenne on nykyään hieman muuttunut, mutta Ruotsissa ja Tanskassa suhtautuminen on nuivempaa edelleen.

Kuva: Emma Grönqvist

Solidaarisuus on helppoa silloin, kun se ei vaadi paljoa. Tästä olen kirjoittanut väitöskirjani viimeisessä luvussa: esimerkiksi Italian kommunistisen puolueen pääsihteeri Enrico Berlinguer kirjoitti solidaarisuuden käsitteestä 1970-luvulla. Nykyään puhumme austerity- eli talouskuri­politiikasta halveksuen, mutta Berlinguer kirjoitti austeritàsta, niukkuudesta ja kurinalaisuudesta, positiivisessa mielessä. Hänen mukaansa ylikulutuksen ja tuhlauksen vastapainoksi on ymmärettävä solidaarisuus eri tavalla.

Mitä on se oikea solidaarisuus? Nyt valloilla on enemmän se ajatus, että vedetään kotiin mahdollisimman paljon. Tiedän, että tämä voi kuulostaa tässä ajassa vähän utopistiselta, mutta kyllä minä jollain tavalla uskon, että politiikan lähtökohtana pitää olla jonkinlainen moraalinen ajatus yhteisöstä. On kysyttävä, mitä me yhdessä haluamme.

Tarvitaan myös poliittista painetta vaihto­ehtojen toteuttamiseksi. Minua on vähän huolestuttanut sellainen passiivisuus, jonka merkkejä on näkyvissä yhteiskunnassa. Uskon, että se liittyy individualismin nousuun, joka nakertaa solidaarisuutta.

Täytyy myös sanoa, että järjestelmä on rakennettu nyt niin, että kun markkinoita on vapautettu, EU toimii kyllä yhdessä unionina. Kuitenkin, kun puhutaan sosiaalipolitiikasta, se ei ole ollut varsinaisesti osa eurooppalaista projektia.

Käytät väitöskirjassasi käsitettä ”kilpailukorporatismi”. Mitä tarkoitat sillä?

Käytin käsitettä kuvaamaan sitä, miten kansantaloutemme järjestelmä on valjastettu palvelemaan vientiyritysten (mielestäni melko lyhytnäköistä) etua.

Mielestäni käsite kuvaa hyvin sitä, mitä kutsun valtablokeiksi. Meillä on valtablokki, johon kuuluvat tärkeimmät taloudelliset toimijat, mutta myös suurimmat poliittiset puolueet. Nämä ovat pystyneet luomaan konsensuksen siitä, mihin suuntaan mennään. Kilpailukorporatismi kuvaa mielestäni tätä hyvin.

Ammattiyhdistysliike oli 1990-luvun laman jälkeen huomattavasti rakenteellisesti heikommassa valta-asemassa, eikä sillä välttämättä ollut hirveästi vaihtoehtoja. Niinpä se tuli mukaan toteuttamaan tätä linjaa. Ei kuitenkaan johtaen prosessia vaan reagoiden siihen.

Suuryritykset ovat johtaneet tätä prosessia, ja osakkeenomistajille se on ollut ihan hyvä juttu, mutta laajemmin katsottuna ei. Korporatistisesta järjestelmästä on tullut kilpailukyvyn ja markkinakurin mahdollistaja eikä yhteiskunnan sosiaalisen ulottuvuuden vahvistaja.

Luulen, että asiaan liittyy olennaisesti myös se, että markkinat ovat korvanneet valtion talouden ohjaajina.

Tähän liittyy pääoman liikkumisen vapauttaminen 1970-luvulla. Kun pääoman liikkumista ei enää kontrolloitu, pienten valtioiden mahdollisuus tehdä kontrollipolitiikkaa kansallisella tasolla vähentyi.

Euroopassa ja Suomessakin paha ongelma oli se, että sääntelyn purkaminen tehtiin hyvin nopeasti ja harkitsemattomasti. Se johti täällä ihan hirveään talouskriisiin 1990-luvulla. Ja samalla kertomus siitä, että talouteen ei voi vaikuttaa, on vain vahvistunut. Kertomuksesta on tullut realiteetti.

Orpon hallitus on leikannut hyvinvointipalveluista ja haastanut riitaa ammattiliittojen kanssa. Onko nykyinen Suomi esimerkki hyvinvointivaltiota rakentaneen valtablokin hajoamisesta, josta väitöskirjassasi kirjoitat?

Tämä on mielenkiintoinen kysymys.

Ensinnäkin: asiaa täytyy tarkastella historiallisessa kontekstissa. Ei voi tehdä liian nopeita johtopäätöksiä yhden hallituksen toimien perusteella. Olen kuitenkin lukenut tilanteen niin, että nyt ne, jotka ovat vallassa, ovat ajatelleet, että nyt on mahdollisuus ajaa läpi mahdollisimman paljon.

Kokonaiskuva on se, että pyritään madaltamaan palkkoja: meillä on erittäin korkea työttömyys, sosiaaliturvaa heikennetään ja ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvalta on heikentynyt.Tämä kaikki tarkoittaa, että palkansaajien neuvotteluasema on huomattavasti vaikeampi. Tällä on kauaskantoiset seuraukset.

Lisäksi on kasvatettu valtion velkaa, mikä lisää entisestään painetta leikata myös tulevaisuudessa. Mutta nyt jää nähtäväksi, mitä tapahtuu seuraa­vien vaalien jälkeen. Toivon, että sosialidemokraateissa ajatellaan vähän eri tavalla: onko konsensus sitä, että mennään käytännössä lopulta vastapuolen intressien mukaan?

Meillä on myös helppo sanoa, että halutaan säilyttää hyvinvointimalli. Tosiasia kuitenkin on, että tällä talouskasvulla, mitä meillä on – tai oikeastaan ei ole – se ei välttämättä ole mahdollista.

Ei voida maalata pelkkää utopiaa tässä tilanteessa, mutta luulen, että meidän pitäisi ajatella konkreettisia tapoja luoda edellytykset uudelle hyvinvointimallille.

Väitöskirjassani myös totean, että vahvasti rakenteelliset teoriat, jotka eivät jätä toimijuudelle mitään sijaa, eivät vakuuta. Uskon, että toimijuudella on merkitystä, ja siksi tarvitaan myös toteuttamiskelpoisia esityksiä.

Meidän täytyy jollain tavalla kyetä luomaan jotain uutta Euroopan tasolla, Suomessa myös. Mutta sitten se prosessi, miten sinne päästään, on se huolestuttava kysymys: minkälaisia konflikteja nähdään ensin?

En kuitenkaan halua olla liian pessimisti. Gramscilla on tähän hieno sitaatti: pessimismo dell’intelletto, ottimismo della volontà. Älyn pessimismiä, tahdon optimismia.