Täältä eläkeiän porteilta katsottuna parikymppiset vaikuttavat tavattoman nuorilta, juuri siltä väeltä, joka kaataa viattoman kaduntallaajan rullalaudalla tai turmelee junamatkan kimittämällä napa paljaana käsipuhelimeen.
Hyvin vaikea on uskoa, että tuonikäiset tytöt meidät synnyttivät ja tuonikäiset pojat meitä Syvärillä parrattomina ja näppyläisinä puolustivat.
Vasta Rauni Mollberg teki Tuntemattoman sotilaan hahmoista nuoria. Edvin Laineen elokuva valmistui kymmenkunta vuotta sodan jälkeen, mutta silti mielikuvat olivat jo syrjäyttäneet todellisuuden.
Vielä 1970-luvun alussa tytöt menivät kihloihin ja naimisiin voidakseen harrastaa tai edes ajatella seksiä ilman että sukulaiset heiluivat kirveen kanssa.
Elokuvassa, kirjallisuudessa, kuvataiteessa ihmisille lisätään rutkasti ikää. Matti Ijäksen Enon opetuksissa Aku Hirviniemen esittämä Olli seisoo isänsä kuolinvuoteen äärellä. Olli on lapsellisista tempuista päätellen vielä teiniasteella, mutta viimeisiä henkäyksiään kiskova isä on selvästi yli kahdeksankymmenen.
Aapo Jukolan haaveissa vaimo ei ole eroottinen kumppani vaan aitan polulla raahustava työjuhta, joka ei yölläkään iestään heitä. Kun vaimolla on kuitenkin rintalapsi, esikoinen, hänen on pakko olla parikymppinen.
Lemminkäisen äiti on Akseli Gallen-Kallelan maalauksessa 65-vuotias. Mistä se tiedetään? Siitä että mallina oli taiteilijan äiti Mathilda.
Kalevalan säkeissä raikulipoika Lemminkäinen, toinen kahdesta lapsesta, nai täysin kypsymättömän Kyllikin ja säntää kohta uudelle kosioretkelle, joka johtaa Tuonelan joelle. Äiti etsii Lemminkäistä viikon, juoksee ja kääntelee kiviä, joten hän lienee tavanomaista riuskempi nelikymppinen.
Aikojen mittaan avioitumisiät hiukan vaihtelivat, mutta periaate pysyi samana: miehelään mentiin hyvin nuorena ja lapsia tehtiin heti. Jos raskauksia kertyi liikaa, nainen kuoli pois.
Esiäideistäni Maria Räikkönen synnytti esikoisensa 24-vuotiaana, Hilda Orava 20-vuotiaana, Impi Keisa 18-vuotiaana ja oma äitini 22-vuotiaana. Oletus oli, että myös minä liittyisin mukisematta sukupolvien ketjuun.
Tilanne oli kuitenkin erilainen, sillä siinä missä esiäidit olivat pujahtaneet naapuritalojen miniöiksi tai Hildan hätätapauksessa ottaneet puuskan, kotivävyn, minä olin lähtenyt maalaiskylästä Helsingin yliopistoon.
Ja silti, kaikesta huolimatta: kuin ohjelmoitu robotti solmin 22-vuotiaana kihlauksen. Esiäitien kohtalot ja odotukset painoivat niin raskaasti hartioitani, että sulhanenkin oli syrjäisen sikatilan jatkaja, mikä merkitsi taidehistorian opiskelijalle melkoista umpikujaa.
Esiäitien ohella syytän ahtaita moraalikäsityksiä. Vielä 1970-luvun alussa tytöt menivät kihloihin ja naimisiin voidakseen harrastaa tai edes ajatella seksiä ilman että sukulaiset heiluivat kirveen kanssa.
Muistan hyvin kansakoulutoverini Mirjan häät, joita tanssittiin elokuisen pimeässä puimalassa. Mirja oli yhdeksäntoista ja minä olin kaksikymmentä, mutta kun häitä jälkeenpäin vatvottiin, ääntään mielellään korottava täti ei paheksunut morsiamen nuorta ikää vaan sitä, kuinka minä, siis vuotta vanhempi, olin kävellyt öisen kotimatkan kahdestaan poikaystäväni kanssa.
Ristiriita oli huutava. Pikainen avioliitto oli hyve ja velvollisuus, mutta seksin mahdollisuuskin suisti edellisen sukupolven raiteiltaan.
Sitten tapahtui yllätyskäänne. Törmäsin aateliseen punapäähän, joka kiskoi minut Ritarihuoneen vaakunasaliin Hästesko af Målagårdin hevosenkenkiä ihmettelemään. Asunnolla avattiin kääröksi kierretty sukupuu ja kiilloteltiin 1700-luvun sukumiekkaa.
Tulevaisuuteni ehtoisana sikaemäntänä vaihtui yhdessä yössä Etelä-Helsingin parhaimmistopiireihin. Kaikki olivat sukua jollekin valtakunnan poliitikolle, pääjohtajalle, huippubaritonille tai naistähdelle, jonka sydämessä soi blues. Kaikki puhuivat suomen lisäksi notkeasti ruotsia.
Aatelinen punapää oli kirjailija Elsa Heporaudan pojanpoika. WSOY julkaisi vähän myöhemmin Elsa Heporaudasta elämäkerran, jossa taivasteltiin, kuinka aateluus näkyy yhä suvun päämiehen piirteissä, mutta minä olin äkkirysäyksestä toinnuttuani salaa skeptinen. Miten niin aatelisia, jos porukkaa ei aateliskalentereissa edes mainita?
Pikkuhiljaa minun oli myönnettävä, että tässähän kävi samoin kuin Pertti Ylermi Lindgrenin tapauksessa: Malmön naiset menivät ihan sekaisin, kun hän kertoi olevansa kreivi Oxenstierna. Rakkauteni ei silti hiukkaakaan horjunut.
Punapään todelliset sukujuuret johtavat melkein ulkoeteiseeni, sillä vuonna 1836 hänen ukkinsa mummu, itsellisnainen Eva Charlotta Hästesko synnytti täällä Hyvinkäällä aviottoman pojan, Viktor Robertin.
Papin aamenesta ei maatalousyhteiskunnan pohjalla piitattu. Pari vuotta aiemmin Eva Charlottan sisar Hedda Lovisa oli saanut aviottoman, kuolleena syntyneen pojan ja toinen sisar Anna Beata esiaviolliset kaksoset. Renkien muijiksi siskot kyllä kelpasivat.
Aikamiehenä Viktor Robert Hästesko lähti rautatietöihin, vartioimaan Pietarin rataa Herralassa ja Sitikkalassa, jo kadonneella seisakkeella. Seuraavassa sukupolvessa hypättiin sitten aimo askel ylöspäin. Viktor Robertin pojasta Frans Akselista tuli kansanrunoustieteen, erityisesti loitsujen tutkija, tohtori, rehtori ja kirjailija Elsan puoliso. Hästesko suomennettiin Heporaudaksi.
Heporautojen aristokraattisuus kariutuu kahteen seikkaan, joista kumpikaan ei ole köyhyys. Ritarihuoneen genealogilta saadun tiedon mukaan Hyvinkään Hästeskot eivät olleet aatelisnimestään huolimatta aatelisia – ja vaikka olisivat olleetkin, tytärten arvot eivät jälkeläisille periydy.
Elsa Heporaudan elämäkerrassa mainittu suvun päämies ja hänen hienostuneet piirteensä asettuvat näin uuteen valoon. Edullinen ulkonäkö ei juontunutkaan Johan Henrik Hästeskolta, Anjalan liiton mestatulta kapinalliselta, vaan luultavimmin hyvinkääläisen maalaistalon kainaloitaan raapivalta rengiltä.
Kun sukunimi on Hämäläinen, romanttisille kuvitelmille on verrattain vähän tilaa, ellei sitten väitä olevansa Tawasteja, kuten olen joskus hulluuksissani tehnyt. Forslund, lapseni ja hänen isänsä sukunimi, tarjoaa kuitenkin enemmän liikkumavaraa, olihan valtaneuvos ja sotamarsalkka Axel von Fersenilläkin avioton poika, kotiopettajaksi naamioitu Jacob Johan Forslund.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 