Aasian raitilla 4/4
Jekaterinburg on tällä hetkellä Venäjän nopeimmin kasvava kaupunki. Autoja 1,3 miljoonan asukkaan kaupungissa on yli 400 000. Seurauksena on ruuhkaa, saasteita ja pysäköintitilan puutetta. Mutta tämä kaikki on tärkeää, koska se on yksi niistä harvoista keinoista, joilla yksilöt voivat osoittaa konkreettisesti sosiaalis-taloudellisen asemansa nousua.
Mutta Jekaterinburgissa ollaan myös toisenlaisissa nousuissa: kaupunkia vaivaa yksi maan pahimmista huumeongelmista. Keskusta on täynnä pullonsiruja, eikä täällä tarvitse peittää kaljapulloja paperikääreeseen, kuten Siperian hyvinvoivassa Irkutskissa.
Ravintolan tarjoilijat suosittelevat turistille tutustumista keskustan monumenttien lisäksi kaupungin lähiöihin. Ne olivat 1990-luvulla tunnettuja aseistetuista jengeistä. Nyt taloudellisen nousun Jekaterinburg on kuulemma päässyt eroon näistä ongelmista. Tai sitten jengiläiset vain ovat kasvaneet aikuisiksi ja ryhtyneet toisenlaiseen bisnekseen.
Tärkeintä on se, että asiat sujuvat ja kaikilla on kulutettavaa.
Joskus rahaa täytyy pestä, mistä todisteena seisoo keskustassa muutamia historiallisen kalliita rakennuksia.
Sivistykseen rahaa ei kuitenkaan tunnu riittävän. Kuten muuallakin maailmassa, yliopistosektori on uudistumassa. Erilaisia oppiaineita fuusioidaan yhteen suurempien ja tehokkaampien yksiköiden luomiseksi. Humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aloja kuristetaan, luonnontieteet ja taloustieteet saavat rahaa vähän helpommin.
Lähes 80 prosenttia opiskelijoista maksaa noin 1 000 euron opintomaksua. Yhdessä kasvavan sisääntulomäärän kanssa tämä tarkoittaa yhä huonompaa opiskelija-ainesta. Luennoille saattaa osallistua vain 15 prosenttia opiskelijoista. Silti valmistuneita tahkotaan ulos enemmän kuin koskaan.
Kehitys turhauttaa viestintätieteiden professori Dmitri Strovskia. Hänen kritiikistään yliopistoa kohtaan ei tahdo tulla loppua. Yliopistouudistusta ei kannata juuri kukaan, mutta silti melkein kaikki hänen kollegansa olivat äänestäneet sen puolesta. Julkista kritiikin esittämistä ei pidetä hyvänä toimintana.
Mutta viestintätieteiden professori sanoo, että hänen tulee elää kuten opettaa. Vääryyksistä on puhuttava avoimesti ja julkisuuteen on uskaltauduttava, vaikka se tarkoittaisi aseman vaarantumista.
Koulutuksen ja taloudellisen tehokkuuden yhteensovittamisen ongelmat eivät jää ainoastaan yliopiston tasolle. Yksi esimerkki tästä oli vuonna 2009 sulkemispäätöksen saanut paikallinen yläaste.
Päätös kosketti Dmitrin lähisukulaista ja sai hänet ryhtymään poikkeukselliseen operaatioon, nälkälakkoon. Vaikka koulujen sulkeminen suututti laajasti ihmisiä, ei tätä politiikkaa vastaan kyetty rakentamaan yhteisrintamaa.
Yhtenäinen Venäjä -puolueen hallitsemaa paikallishallintoa ei uskalleta kyseenalaistaa. Sen kannatus on, virallisten lukujen mukaan, 78 prosenttia. Kommunisteja kannattaa 12 prosenttia. Loput 10 prosenttia jäävät epämääräisille pienille puolueille, joilla ei ole mitään vaikutusta asioiden kulkuun. Siksi poliittista protestia on mahdotonta tehdä poliittisella kentällä.
Tarvitaan henkilökohtainen tempaus, joka kesti Dmitrin tapauksessa hieman yli kaksi viikkoa. Tämän jälkeen nälkälakkoa oli hyödytöntä jatkaa: päätöstä ei muutettaisi ja lääkärin mukaan lakon jatkaminen olisi ollut hengenvaarallista.
Jutusta nousi maanlaajuinen kohu ja professorista tuli moraalinen voittaja. Mutta asioiden tilaa tempaus ei muuttanut millään tavalla.
Venäjällä tunnutaan elävän edelleen homo sovieticuksen maailmassa. Nykyään ei enää tietenkään jonoteta leipää, ja muutakin kulutettavaa on yllin kyllin. Mutta vuosisatainen vaikenemisen kulttuuri tuntuu olevan yhä hengissä. Tärkeintä on se, että asiat sujuvat ja kaikilla on kulutettavaa.
Klassikkoteoksessaan Imperiumi Ryszard Kapuscinski kertoo, kuinka kysyminen ja kyseenalaistaminen oli Neuvostoliitossa ihmisten kokemusten mukaan järjetöntä toimintaa. Turha kysely kun saattoi johtaa vankileirille.
Nykyisin kyseenalaistaminen ei välttämättä johda suoraan ongelmiin. Mutta vähä vähältä asiat muuttuvat hankalammiksi. Itsestäänselvyyksien maailmassa on helppo elää, niin kauan kuin asiat sujuvat. Ja kun ne eivät suju, ongelma on henkilökohtainen.
Politiikka lipuu yhä kauemmaksi. Sitä tekevät edelleen suurmiehet, ne jotka voi nähdä televisiossa lentämässä hävittäjällä, matkaamassa sukellusveneessä Baikal-järven pohjaan tai metsästämässä suurriistaa. Suurmiesten mukaan nimetyt aikakaudet seuraavat toisiaan ja kansalaiset ovat tottelevaisen hiljaa.
Jekaterinburg elää taloudellisen nousun huumassa. Ravintoloissa riittää asiakkaita, pankkeja on joka kulmassa ja kultaa myydään kuin elektroniikkaa.
Hotellissa, kauppakeskuksessa, bussissa ja ravintolassa tuntuu soivan jatkuvasti 1990-luvun hitti, No Doubtin Don’t Speak. Se sointuu hyvin yhteen vanhojen neuvostopalatsien, uusien citymaastureiden, kirkkojen ja kapitalismin ruokkiman parisuhderomantiikan mosaiikin kanssa.
Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta kaikki voivat aistia sen. Vaikka asiat näyttävät muuttuneen, menneisyys ei ole sittenkään kovin kaukana.
Kirjoittaja toimii politiikan tutkijana Jyväskylän yliopistossa. Juttusarjassa hän tarkastelee Aasian talouden ja työn muutoksia paikan päältä nähtynä. Aiemmat osat julkaistu 1.7., 8.7. ja 15.7.
uutiskirje 
