J. EDGAR (USA 2011). Ohjaus ja musiikki: Clint Eastwood. Käsikirjoitus: Dustin Lance Black. Kuvaus: Tom Stern. Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Naomi Watts, Armie Hammer. (Elokuvan ensi-ilta on 6.1.2012.)
Leonardo DiCaprio astuu toistamiseen kiistellyn amerikkalaisen legendan nahkoihin ja tekee tyylilleen uskollisen, intohimoisen antaumuksellisen roolityön.
Howard Hughesin (Lentäjä, 2004) jälkeen on vuorossa FBI:n pitkäaikainen johtaja J. Edgar Hoover (1895–1972).
J. Edgar on pieni yllätys ohjaaja Clint Eastwoodilta, onhan tulos keskeisiltä osin miehinen nyyhkyfilmi (male weepie), jossa on aineksia hempeäksi homorakkaustarinaksi.
Asia on sinänsä mallikkaasti hoidettu. Hooverin seksuaalisuuden luonteesta on liikkunut monenlaisia tarinoita, joista tässä on valittu kultainen keskitie.
Hoover lomaili yhdessä pitkäaikaisen työtoverinsa Clyde Tolsonin (Armie Hammer) kanssa, tämä oli myös hänen perijänsä ja miehet on haudattu lähelle toisiaan. Elokuva esittää heidät ”veljellisesti” käyttäytyvinä rakastavaisina eikä juuri hellää jäähyväissuukkoa intiimimmissä yhteyksissä.
Hoover kuvataan äitisidonnaiseksi pojaksi. Voimakasta äitiä näyttelee Judi Dench, todellinen vuodenvaihteen valkokankaiden rautarouva, jonka karisma vain kasvaa iän (s. 1934) myötä.
Hooverin elämänkaaren kelaus laajenee automaattisesti kuvaukseksi FBI:n historiasta (gangsterisodat, radikaalien metsästys jne.), olihan järjestö pitkälle Hooverin luomus.
Hoover kuvataan asialleen intohimoisesti omistautuvaksi patriootiksi, joka tekee kaiken vain isänmaan parhaaksi.
Tämä koskee myös Hooverin kuuluisia, julkisuuden henkilöitä käsitteleviä salaisia kansioita, joita jotkut historioitsijat ovat pitäneet vain kiristysmateriaalina.
Samoin on todettu, että mafialla olisi ollut hallussaan Hooverin seksuaalisuutta käsittelevää arkaluontoista materiaalia. Sen on katsottu tehneen Hooverin itsensä alttiiksi kiristykselle ja selittäneen hänen vastahakoisuutensa käydä tiukemmin järjestäytyneen rikollisuuden kimppuun.
Hooverin kannalta ikäviä asioita käsitellään korkeintaan silkkihansikkain.
Kriittisyys jää henkilökohtaisten pikku oikkujen ja joidenkin vikapistojen varaan tyyliin tekevälle sattuu.
Hooverin tapauksessa aineksia olisi vaikka mihin, mutta runko on Hollywoodin suosiman sovinnaisen suurmieshehkutuksen mukainen.
Tuloksena on sinänsä hyvin tehty, komeaa epookkia tuikkiva, aika hampaaton, yksioikoinen ja monilta osin ilmeisen kaunisteleva elämäkertafilmi ja amerikkalaisen lähihistorian kuvaus.
Roiston leiman saa tökerösti kuvattu presidentti Richard Nixon. Oliver Stonen ohjaama Nixon (1995) on J. Edgaria monikerroksisempi ja varteenotettavampi teos, jossa on paikkansa myös varsin kriittisessä valossa nähdyllä Hooverilla.
lehti 