Moskovasta Pekingiin Martti Lintusen matkassa 1/7
Päivää ennen lähtöä kävin allekirjoittamassa testamenttini. Minua kyllä hiukan huvitti kynä kädessä, mutta kaikki tuttavani olivat äärimmäisen huolissaan uudesta matkastani.
Olinhan minä ollut Mosambikissa sisällissodan aikana, Kambodzhassa päivää sisällissodan loppumisen jälkeen ja myöhemmin tallustellut pitkin miinakenttiä; viimeksi Kongossa kuvaamassa YK:n suurinta sotilasoperaatiota ja vahingossa Keniassa vaalimellakoiden juuri alettua.
Olen muutenkin todellinen pahan ilman lintunen. Menen minne tahansa, niin jotakin outoa tapahtuu. Miksei siis nytkin.
Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että suomalaiset uskovat Suomen olevan saari. Lännessä on Itämeri ja etelässä Suomenlahti. Idässä ei mitään, pelkkä aukko.
Jos oikein tiukasti pitää silmänsä kiinni, niin Venäjää ei ole olemassakaan, vielä vähemmän oli Neuvostoliittoa. Kuvitelma on samankaltainen kuin pannukakkumaalta putoaisi heti horisontin jälkeen.
Olin kuitenkin päättänyt uskoa, että rautainen kiskopari veisi minut ja matkakaverini aukon yli Venäjälle, Siperiaan, Mongoliaan ja Kiinaan.
Moskovasta Kiinaan tai vielä pitemmälle Vladivostokiin maailman pisin yhtäjaksoinen rautatie on kulkenut sähköllä vuodesta 2002.
Rata on 9288 kilometriä pitkä. Aikaeroakin matkan asemille kertyy yhteensä seitsemän tuntia.
Moskovasta lähdettäessä aamu tulee aina vain aikaisemmin, mutta junat kulkevat Moskovan ajassa. Siinä onkin yksi matkustamisen ongelma, ”kiskoviive”. Ja jokaisessa pysähdyksessä saa olla laskemassa mikä se junan lähtöaika taas paikallisesti olikaan.
Maailman pisimmän junaradan alkupää voisi aivan hyvin olla Helsinki, mutta ei ole. Moskovassa joutuu raahaamaan matkalaukkujaan Leningradin asemalta parisataa metriä Jaroslavin asemalle, josta matka jatkuu joko Pekingiin tai Vladivostokiin.
Suomalaisten pitäisikin kehitysapuna rakentaa puuttuvat parisataa metriä rautatiekiskoja, vain päästäkseen rautatietilastoon.
Siperian rataa rakennettiin kahdesta suunnasta, Vladivostokista ja Tšeljabinskistä. Rata rakennettiin neljässä osassa. Se valmistui Venäjän-Japanin sotaan mennessä, mutta vain yksiraiteisena. Myöhemmin tosin rakennettiin myös toinen raide koko matkalle. Ei kuitenkaan Mongolian osuudelle Pekingiin mennessä.
Matkustajat jouduttiin kuljettamaan lautoilla tai jäätä pitkin Baikaljärven yli, ennen kuin järven eteläpuolta kiertävä rata rakennettiin. Rata ylittää Euroopan ja Aasian rajan 1 777 kilometrin kohdalla hiukan Jekaterinburgista itään. Pohjoispuolelta Baikaljärveä kulkee kuuluisa Baikal-Amurin rata, jonka nuorisoliittolaiset rakensivat 75-85. Vuonna 2002 se saatiin lopulliseen käyttöön.
Yhtäjaksoinen radan ajaminen päästä päähän vaatii hyviä perslihaksia ja unenlahjoja, paljon kirjoja, hyvää seuraa ja jonkin verran votkaa.
Paljon hauskempaa on valita reitiltä joitakin pysähdyksiä ja tutustua niihin tarkemmin.
Minulla on tuttavia, jotka eivät voineet mennä Moskovaan Neuvostoliiton aikana, vaikka se oli turvallinen, mutta sieltä saattoi saada sosiaalisen (pitäisiköhän tässä olla sosialistisen?!) tartunnan. Nyt samat ihmiset eivät voi mennä sinne, koska se on yltiökapitalistinen ja vaarallinen.
Jätimme siis suosiolla Moskovan vain junanvaihtopaikaksi ja valitsimme Jekaterinburgin, Ulan-Uden, Ulanbaatarin, Pekingin ja lennon kotiin.
uutiskirje 
