Useimmat ”Friscon” -kävijät jäävät ihastelemaan Yhdysvaltain vapaamielisimmän kaupungin kukkuloita, raitiovaunuja, Golden Gate -siltaa, puistoja ja vanhaa rakennuskantaa.
San Franciscon -lahden ympäristö muodostaa yli seitsemän miljoonan ihmisen talousalueen, joka koostuu useasta kaupungista. Sosiaaliset ja kulttuurierot ovat melkoiset.
San Jose on osa Piilaaksoa, IT-jättien Apple, Google, Yahoo ja Hewlett-Packard kotipaikkaa. Yliopistokaupunki Berkeley antoi 1960-luvun puolivälissä alkusysäyksen Vietnamin sodan vastaiselle liikkeelle ja uusvasemmistolaiselle kampusvastakulttuurille.
Jos olen jostain ylpeä niin siitä, että lapsistani kasvoi pasifisteja.
Tehdas- ja satamakaupunki Oakland kasvoi toisen maailmansodan jälkeen voimakkaasti. Afroamerikkalaiset duunarit lakkoilivat, poliisiväkivalta rehotti. Mustat pantterit perustettiin Oaklandin barrikadeilla. Jazzklubien heroiinialakulttuuri muuttui 1970-luvun jengisodiksi. Sitten tulivat crack ja kokaiini.
Nyt Länsi-Oakland on pitkälti jälkiteollinen aavekaupunki. Työpaikat ovat karanneet maailmalle. Taloja on tyhjillään ja rikosluvut Kalifornian huipputasoa.
Oaklandilainen dokumenttielokuvien tekijä, tuottaja ja kuvaaja Klara Grunning-Harris, 38, ei pelkää, mutta pitää varansa.
Hän esittelee tyylikästä kaksikerroksista studioasuntoa, joka on entisessä telakkatyöläisten pesulassa. Tiiliseinää ja rappausta näkyy, katossa risteilevät putket. Seinillä on Grunning-Harrisin ex-miehen mustavalkoisia valokuvia, alakerrasta löytyy pimiö.
– Olen asunut 15 vuotta lahden ympäristössä. San Francisco on muuttunut liian kalliiksi ja elitistiseksi. Kansalaisjärjestöt muuttavat Oaklandiin ja Berkeleyyn.
Dokumenttielokuvien
Mekka
Grunning-Harris on työskennellyt riippumattomalle, yhteiskunnallisia dokumenttielokuvia tekevälle ITVS:lle ja PBS:lle, eräänlaiselle julkisesti rahoitetulle ”Amerikan Ylelle”.
Aiheina ovat muun muassa abortti, terveydenhuollon tila, ekologinen elämäntapa, jenginuoret ja amerikkalaisen yhteiskunnan syöpä, vapaa aseenkanto-oikeus.
Vaikka rahoituksen haaliminen on pysyvä ongelma, San Francisco on Grunning-Harrisin mukaan dokumenttielokuvien tekemisen keskus.
– Talouskriisin myötä vaihtoehtomedia on menossa internetiin. Se on viemäri, jonne hyväkin tavara vain hukkuu. Nykyinen työni on kehitellä nettidokumenttien ympärille aitoa interaktiivisuutta.
Välillä on rentouttavaa tehdä musiikkivideoita. Grunning-Harrisin suosikkeihin kuuluvat muun muassa Roskilden festivaalit ja tanskalaisen Lars von Trierin elokuvat. Etelä-Koreassa syntynyt tyttö adoptoitiin kolmekuukautisena Ruotsiin.
– Elin Ruotsissa parikymppiseksi. Kansankoti tuntui pikkuisen yhdenmukaistavalta, minulla oli konflikteja koulun auktoriteettien kanssa. Nyt maasta on tullut sallivampi, Grunning-Harris pohtii.
Sateenkaarikansan
vuosikymmenet
Sanfranciscolaisen vapauden rajat ovat tulleet vastaan.
Kaupunkiin muuttaa jatkuvasti ihmisiä, jotka haluavat elää ekologisesti ja osallistua järjestötoimintaan. Paikallinen, netissä toimiva aktivistikalenteri listaa 1 200 kansalaisjärjestöä ja useita tapahtumia jokaiselle päivälle.
– Tulijat joutuvat tekemään pitkää päivää ilman sosiaalista turvaverkkoa, kansalaistoiminta jää. Itselleni on käynyt juuri niin. Koko ajan on syyllinen olo, kun ei ole aikaa osallistua, Grunning-Harris tunnustaa.
Suvaitsevaisuuden kanssa soudetaan ja huovataan. Samana päivänä, kun kalifornialaiset valitsivat selvällä enemmistöllä Barack Obaman presidentiksi, hyväksyttiin kansanäänestyksessä täpärästi lakiesitys 8. Se kieltää samaa sukupuolta olevien avioliitot.
Kamppailu homojen oikeuksista on jatkunut vuosikymmeniä. Eturintamassa on sateenkaarihenkinen Castron kaupunginosa. Gay Pride -liikkeen marttyyri Harvey Milk (1930–1978) oli kaupunginvaltuutettu ja ensimmäinen julkihomo, joka on valittu julkiseen virkaan Yhdysvalloissa.
Gus van Santin elämäkertaelokuva, josta Sean Penn pokkasi helmikuussa parhaan miesnäyttelijän Oscarin, nosti San Franciscon paikallispolitiikan jälleen koko planeetan tietoisuuteen. Grunning-Harris on riemuissaan.
– Jopa valtavirta-Hollywood on politisoitunut. Tähdet eivät tyydy istumaan isoissa kartanoissaan. Elämme läpeensä medioituneessa maailmassa. Pennin, Michael Mooren ja Spike Leen kannanotot puhuttelevat ihmisiä syvemmältä kuin uutisotsikot.
Kuvernööri Arnold Schwarzeneggerin kausi loppuu vuonna 2010. Seuraajaksi pyrkii San Franciscon demokraattipormestari Gavin Newsome, joka on profiloitunut homojen oikeuksien puolustajana.
Lihatiskiltä
Vietnamiin
”Rakkauden kesä” 1967 teki Haight-Ashburysta hippien vaelluskohteen numero yksi. Viktoriaanisen koristeellisten, 1800- luvun puutalojen kaupunginosa on sittemmin kaupallistunut.
Silti Haight Street on villi paikka. Vastaan tulee pornokauppa, New Ageen ja psykologiaan erikoistunut antikvariaatti, anarkistien kirjakollektiivi, vaate- ja levyliikkeitä. Etninen kirjo ulottuu palestiinalaisesta ruoasta tiibetiläisiin rituaaliesineisiin. Kannabiksen tuoksu leijuu ilmassa.
Denny Riley, 64, ei ole kehityksestä innoissaan.
– Tulin tänne alun perin 1970-luvun alussa, kirjoitin tuntikausia kahviloissa. Nyt suosikkikahvilani tilalla on trendivaatekauppa. Turistit tulevat rauhan ja rakkauden kaupunginosaan ostamaan Grateful Dead -T-paitansa.
Irlanninamerikkalaisen työläisperheen poika varttui pikkukaupungissa New Yorkin kupeessa. Lukiossa oli kestämistä. Kesätyö supermarketin lihatiskillä ei luvannut suuria.
Nuori mies värväytyi 18-vuotiaana ilmavoimiin. Hänen vastuualaansa kuuluivat Neuvostoliittoon suunnatut ydinohjukset ja U2-vakoilulennot. Sitten tuli Vietnam.
– Istuin lennonjohdossa, saimme Saigonista huippusalaisia viestejä seuraavan päivän pommituskohteista. Suuri yleisö ei tiennyt, että moukaroimme B-52 -koneilla Vietnamin lisäksi Laosia.
Soppakeittiöt
ja sovitus
Kotona Rileyn perusoptimismi vaihtui itse-epäilyyn ja päämäärättömään liftaamiseen.
– Tiesin tehneeni hirveitä asioita, yritin selitellä ne parhain päin. Tyttöystäväni halusi minun kasvattavan pitkän tukan. Kotikulmilla ruvettiin katsomaan pahasti ja nimittelemään hipiksi.
Tuttu katolinen pappi vihjaisi soppakeittiöstä, joka etsi johtajaa. Riley tutustui kristityn anarkistin ja pasifistin Dorothy Dayn (1897–1980) perustamaan Catholic Worker -järjestöön. Sen soppatykit ruokkivat kodittomia, aseistakieltäytyjiä ja pikkurikollisia.
– Välillä vietin pitkiä aikoja Panamassa ja Costa Ricassa. Siellä pakoiltiin kutsunta- tai muita viranomaisia. Etsin sovitusta teoilleni. Sain idean supermarketista, jonka voitoilla pyöritettäisiin kodittomien soppakeittiöitä.
Ihmiskasvoisen kapitalismin kokeilu kaatui. Riley päätyi itsekin välillä soppakeittiöiden asiakkaaksi.
Hän on ehtinyt käydä läpi 60 työpaikkaa, kasvattaa kaksi aikuista lasta ja kirjoittaa värikkään elämänsä pohjalta. Novelleja on julkaistu useissa lehdissä. Työn alla on romaani 1970-luvun soppakeittiöistä.
Rauhanveteraanit
vastaan Pentagon
Riley toimii Veterans For Peacen paikallisosaston sihteerinä. ”Rauhanveteraanit” auttavat vietnamilaisia oikeustaistossa Monsantoa ja Dow Chemicalsia, Agent Orangen valmistajia vastaan. Sadat tuhannet kuolivat Vietnamiin kylvetyn kasvimyrkyn vaikutuksesta. Geenivauriot ulottuvat sukupolvelta toiselle.
– Tapaan vietnamilaisdelegaatioita. Eräs seitsenkymppinen, syöpäsairas nainen on entinen sissien kouluttaja. Hän joutui liittolaistemme Etelä-Vietnamin kiduttamaksi. Myöhemmin nainen teki pitkän päivätyön sotaorpojen lastenkodissa. Nuorena hän olisi ampunut luodin päähäni. Nyt hän antoi amerikkalaisille anteeksi.
Nyt USA on juuttunut uusiin sotiin. Riley kiertää kouluissa kertomassa kokemuksistaan. Köyhillä rauhanjärjestöillä riittää työsarkaa: vastapuoli Pentagonilla on käytössään 27 000 hengen PR-henkilökunta ja miltei viiden miljardin dollarin tiedotusbudjetti.
– Yhdysvallat on hyvä maa, mutta sotateollisella kompleksilla on pelottavan paljon valtaa. Äänestin Ralph Naderia. Hän ei ottanut senttiäkään yhtiö-Amerikan rahoitusta, Riley pamauttaa.
Muotihipit
käänsivät takkinsa
Riley arvioi George W. Bushin tehneen edes jotain fiksusti. Pakkokutsuntoja ei palautettu, Irakiin lähtevät köyhät, mustat ja latinot.
– Establishment oppi läksynsä Vietnamista. Tunnonvaivoihin tullut sisäpiiriläinen Daniel Ellsberg vuoti vuonna 1971 julkisuuteen tuhansia sivuja Pentagonin papereita. Ellsbergiä odotti jopa 115 vuoden tuomio. Oikeudessa selvisi, että FBI oli laittomasti salakuunnellut häntä ja murtautunut hänen psykologinsa toimistoon. Syytteet kaatuivat.
Syyskuun 11. iskujen myötä säädetty Patriot -laki antaa viranomaisten salakuunnella ja tehdä kotietsintöjä ilman eri lupia. 2000-luvun ellsbergit ovat ahtaalla.
Rileystä on moraalitonta opettaa viisivuotiaat vannomaan uskollisuutta tähtilipulle. Sama pätee materiauskon tuputukseen.
– Jos olen jostain ylpeä niin siitä, että lapsistani kasvoi pasifisteja. Meillä ei ole mikroaaltouunia, astianpesukoneita ja muita tarpeettomia, luonnolle tuhoisia hökötyksiä.
Kerran hippi, aina hippi. Rileyn pitää aikalaisiaan, jotka myöhemmin käänsivät takkinsa, lähinnä elämäntapasurffareina.
– Muotihipit omaksuivat vapaan rakkauden, pitkät tukat ja kävivät rock-konserteissa. Samaan aikaan käytiin hirvittävää sotaa. Lankoni osallistui collegessa sodanvastaiseen toimintaan. Nyt hän tienaa lakifirmassa 300 000 dollaria vuodessa ja asuu viiden makuuhuoneen tiilitalossa Washingtonin kupeessa.
Kotina
farmariauto
Latinokaupunginosa Missionissa kohoaa kolmikerroksinen, vuonna 1914 rakennettu tiilitalo. Muraalit, seinämaalaukset ala-aulassa kertovat työväentalon historiasta, kuten vuoden 1934 yleislakosta. Nyt rakennuksessa majailee maahanmuuttajien ja intiaanien yhteenliittymiä, Latinalainen Amerikka- ja Palestiina-solidaarisuusryhmiä ja vaihtoehtolehtiä.
Lisa Gray-Garcialla, 38, on lakki päässä, isot korvakorut, huppari ja bootsit. Nasaaliääninen, teräväsanainen nainen tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Tiny. Hän perusti äitinsä Deen kanssa Poor-lehden ja Köyhien uutistoimisto PNN:n.
– Äitini oli yksinhuoltaja ja sosiaalityöntekijä. Kun olin 11-vuotias, hänen astmansa kävi niin pahaksi, ettei töissä voinut jatkaa. Saimme häädön kodistamme Los Angelesissa. Jätin koulun kesken kuudennella luokalla, ei ollut vaihtoehtoja. Asuimme siellä sun täällä, lopulta farmariautossamme. Elätimme itsemme kaupittelemalla T-paitoja ja katuteatteriesityksillä.
Pian 18-vuotissyntymäpäiviensä jälkeen Tiny joutui vankilaan ”köyhyysrikosten” takia: pysäköintisakoista, autossa nukkumisesta ja oikeuden välttelystä. Mustien ja kodittomien asianajaja Osha Neumann sai muutettua Tinyn tuomion yhdyskuntapalveluksi. Se merkitsi omaelämäkerrallisten artikkelien kirjoittamista.
– Ensimmäistä kertaa elämääni tuli toivoa. Pääsin tekemään sitä, mitä osaan. Vaikka koulu jäi, olin kirjoittanut lakkaamatta runoja, novelleja ja päiväkirjoja.
Kiiltopaperilehti
kuilun partaalla
Tiny katseli kirjakaupan myyntitelineiden juppihenkisiä golf-, valokuvaus- ja muotilehtiä. Hän sai ”hullun, hämmästyttävän kauniin ja melkein mahdottoman” idean: kiiltopaperilehden, joka kertoisi kodittomista heidän omalla äänellään – ja jossa olisi tilaa kuvataiteelle, runoudelle ja monenlaisille kokeiluille.
– Äitini taisteli koko elämänsä toimeentulostaan, mutta hän oli sielultaan taiteilija. Dee maalasi upeita, näkemyksellisiä maalauksia, mutta gallerioihin ja apurahojen piiriin ei ollut hänen taustallaan asiaa. Kodittomien keskuudessa on valtavasti eri alojen lahjakkuuksia, jotka vain valuvat hukkaan, Tiny suree.
Rahat saatiin kaavittua kokoon. Rajoja rikkova Poor-lehti ilmestyi kerran vuodessa, kunnes 2001 oli jälleen seinä edessä.
– Kaupunki rahoitti meitä, vedimme journalismin kursseja sosiaaliturvan varassa eläville yksinhuoltajille. Päättäjien mitta täyttyi: julkaisuissamme esiintyi liikaa poliisin, köyhiä kyykyttävän tukijärjestelmän ja kunnallispoliitikkojen kritiikkiä.
Tiny ja Dee olivat joutua jälleen kaduille. Tällä kertaa Tinylla oli pieni poikansa ja kuolemansairas äiti huollettavanaan. Harteilla painoi vastuu Poor-lehden avustajakunnasta: maahanmuuttajista, vanhuksista, pyörätuolipotilaista, mielenterveysongelmaisista ja päihteiden väärinkäyttäjistä.
Lopulta Tiny sai töitä kansalaisjärjestöstä, jolla oli budjetti. Hän onnistui kiskomaan ”suurperheensä” takaisin kuilun partaalta.
Köyhyyden
asiantuntijat
Paperilehden raunioille on kasvanut pienoinen mediaimperiumi: nettilehti ja köyhien uutistoimisto (www.poormagazine.org), kirjankustantamo, rodun, köyhyyden ja median suhteita tutkiva instituutti ja projekteja yhteisöasumisesta lastenhoitoapuun.
– Emme tarvitse akateemisesti koulutettuja journalisteja ja tutkijoita katsomaan meitä alentuvasti. Meillä on parhaat köyhyystuntijat ja katutason journalistit keskuudessamme. Jutut kirjoitetaan usein minämuodossa, emme edes teeskentele yhtiömedian harjoittamaa ”objektiivisuutta”, Tiny luonnehtii.
Haastatteluiltapäivänä Tiny ja hänen poikaystävänsä Tony Robles, 44, ovat juuri palanneet Berkeleystä radio-ohjelman nauhoituksesta. KPFA-asema lähettää kerran kuussa ohjelman, jossa Tiny puhuu suunsa puhtaaksi.
Tällä kertaa aiheena oli Oscar Grantin tapaus. Poliisi ampui 22-vuotiaan lihatiskin myyjän ja nelivuotiaan tyttären isän kuoliaaksi uudenvuodenyönä. Hän oli palaamassa kotiin Oaklandiin, kun paikallisjuna-asemalla syttyi humalaisten välinen käsirysy.
Köyhien uutistoimiston seinällä on muistotaulu poliisiväkivallan uhreille, uusimpana heistä Grant. Aluksi näytti, että valkoinen poliisi vetäytyisi asianajajamuurin taakse ja juttu painettaisiin villaisella – kuten monesti ennenkin. Oaklandissa räjähti, autoja rikottiin ja kauppoihin murtauduttiin.
Obaman Amerikassa on toiveita rotusuhteiden muutoksesta. Grantin ampuja joutui ensimmäisenä kalifornialaispoliisina syytteeseen murhasta virantoimituksessa.
International Hotelin
puolesta
Robles, 44, ehti nuorena miehenä työskennellä yhtiömedian leivissä. Sosiaalinen omatunto peri voiton.
– Köyhyyden periytyvyys on sydäntäsärkevää. Olen neljännen polven friscolainen. Isäni vanhemmat tulivat 1920-luvulla Fillmoreen, he olivat ensimmäisiä filippiiniläisperheitä afroamerikkalaisella alueella. Olen joutunut kodittomien järjestöissä auttamaan isäni lapsuudenystäviä.
Roblesin mukaan kaupungissa on usein vallinnut ”kurkunkatkoja-kapitalismi”: Financial District, paikallinen Wall Street, järjestelee muiden kaupunginosien asioita mielensä mukaan.
Ilmiötä kutsutaan gentrifikaatioksi, valkoiseksi keskiluokkaistamiseksi: jokin maahanmuuttajien slummi kurjistuu korjaamattomana. Grynderit häätävät asukkaat, kunnostavat talot trendikkäiksi tai purkavat ne uusien tieltä.
Joskus häätöjen vastainen liike on saavuttanut uskomattomia voittoja. Robles muistelee lapsuutensa, 1960-70 -lukujen taistoa The International Hotelin puolesta.
– Chinatownista oli jo purettu 8-9 filippiiniläiskorttelia, International Hotelin tilalle haviteltiin parkkipaikkaa. Hotellissa asui kiinalaisia ja filippiiniläisiä vanhuksia. Monet olivat entisiä maatyöläisiä, siis nähneet Amerikkalaisen Unelman nurjan puolen. Kun ay-veteraanit ja energiset collegenuoret saatiin samaan liikkeeseen, Financial District oli helisemässä.
Poor-lehtikin pyrkii rotujen ja sukupolvien väliseen rintamaan.
– Köyhät tuntevat itsensä yksinäisiksi ja epätoivoisiksi. Kun meillä on yhteisö, johon nojata, tulee jälleen ihmismäinen olo. Jaksamme puolustaa veljiemme ja sisartemme taloja, Robles linjaa.
lehti 