Moskovasta Pekingiin Martti Lintusen matkassa 5/7
Kuvitelkaa kaupunki, jonka alkuperäinen nimi oli Örgöö. Siinä on lausumista. Kaupunki on muuttanut sijaintiaan kolmisenkymmentä kertaa. Siinä saavat tavarat kyytiä.
Se on keskilämpötilaltaan maailman kylmin pääkaupunki ja silti suuri osa sen nykyisestä miljoonasta asukkaasta asuu teltoissa. Mahtaa olla kylmää?
Ei kuitenkaan. Kaupungin nykyinen nimi länsimaisittain on Ulan Bator tai Ulanbaatar. Kuinka vain haluatte.
Kaupunki on suurimman osan historiastaan ollut paimentolaisten leirikaupunki. Syvän roudan alueelle on vaikea rakentaa kerrostaloja, eivätkä liikkuvuuteen tottuneet vanhemmat ihmiset halua niissä välttämättä asuakaan. Teltat eivät ole mitään tavallisia telttoja, vaan mongolialaisia jurttia. Jurtassa on tilaa helsinkiläisyksiön verran. Lämpöä säädellään kaminalla ja seinien huopakerrosten määrällä.
Mongolialaiset ovat todellisia työn tai ruoan perässä muuttajia. He olisivat ihanteellisia lama-ajan työntekijöitä EU:ssakin. Kuinka moni meistä voi kehua purkavansa talonsa 15 minuutissa, muuttavansa muualle ja pystyttävänsä talon taas varttitunnissa?
Asuntoon mahtuu silti tarvittaessa neljä nukkumasohvaa, sama määrä pieniä yöpöytiä, alttariseinämä ja kamina lämpöä ja ruoanlaittoa varten.
Maaseudulla jurtan ulkopuolella voi olla auto, satelliittiantenni, aurinkopaneeli ja tuuligeneraattori, mutta silti hevonen on tärkein.
Mongoliassa on hevosia kaksi kertaa niin paljon kuin ihmisiä. Kaikilla kerrostaloissa asuvilla kaupunkilaisillakin on juuret maaseudulla vain yhden tai korkeintaan kahden sukupolven päässä.
Ratsastaa osaavat lähes kaikki.
Ulanbaatar ei kuitenkaan ole ollut ainoana Mongolian pääkaupunkina. Jopa Peking toimi aikanaan mongolien valtavan, maailman kaikkien aikojen suurimman yhtenäisen maavaltion, pääkaupunkina. Mongolian länsiraja oli Budapestissa, itäraja Intiassa, pohjoisraja Laatokalla ja eteläraja ties missä Mesopotamiassa.
Mongolian teki suureksi yksi ainoa mies, Tšingis-kaani.
Ensin hän yhdisti mongoliheimot hyvällä tai pahalla ja sitten valloitti yhden maan kerrallaan sota-aseiltaan ylivoimaisella armeijallaan. Sen muodostivat maailman parhaat ratsumiehet monine mieskohtaisine hevosineen ja aikansa ylivoimaisin ase mongolijousi. Sillä ampui pitemmälle kuin millään saman ajan aseella.
Tšingis-Kaani myös ymmärsi verkostoitumisen. Valloitettujen maiden kuninkaallisilta hän otti tyttäriä vaimoikseen ja takasi näin luotettavan yhteistyön. Siihen myös Mongolia aikoinaan hajosi.
Muutaman sukupolven kuluttua oli niin paljon itsensä oikeutetuiksi katsovia kruununtavoittelijoita, jotka eivät päässeet sopuun keskenään, että riidat rikkoivat valtavan valtion.
Samoin käy usein suomalaistenkin perheyritysten kanssa. Viimeistään neljäs sukupolvi riitelee yrityksen hajalle, työt viedään Kiinaan ja suomalaiset ulos.
Tšingis-kaanista on tullut Mongolian kansallisen herätyksen ja yhtenäisyyden symboli. Tšingis-kaanille on jo nimetty oma votkansa ja oluensa. Muutaman kymmenen kilometrin päähän pääkaupunki Ulanbaatarista rakennetaan jättiläismäistä muistomerkkiä Tšingis-kaanille paikkaan, joka on sananmukaisesti keskellä ei mitään.
Maailman suurin ratsastajapatsas, ainakin sata kertaa suurempi kuin Mannerheimin patsas, loistaa ilta-auringossa käsittämättömänä ilmestyksenä. Se on korkeampi kuin Vapaudenpatsas New Yorkissa, tietenkin, onhan USA vain pieni pläntti verrattuna mongolien menneeseen valtakuntaan.
lehti 