Olen yli 40 vuotta lukenut Suomen Journalistiliiton lehteä Journalistia ja sen edeltäjää Sanomalehtimiestä, enkä muista sillä koskaan olleen yhtä synkkää raportoitavaa kuin nykyisin: potkuja, törkeää kohtelua, mielipahaa, orjasopimuksia ja muita pöyristyttäviä kohtuuttomuuksia.
Marraskuun numerossa masensi laaja juttu Turun Sanomien irtisanomisista. TS-yhtymässä viikate on viuhunut jo vuosia, irtisanomisaalto seurannut toistaan. Ammatilliset ansiot eivät ole potkuja estäneet, kun ”uudistutaan” talouden ehdoilla ja sisällön kustannuksella. Toimittajien mission impossible kyllä on tehty selväksi: lisää tehoja vähemmällä väellä. Laadulla ei ole niin väliä, kunhan kilpailukyky paranee ja pääomatuottoja tulee, todetaan mediatalossa, joka yt-sumansa aikana on takonut vuosittain voittoa toistakymmentä miljoonaa.
Miten käy journalismin, kun työyhteisössä pelko kiristää välejä ja yhteishenki rakoilee? Kyräilyn ja vihamielisyyden ilmapiiri tuntuu olevan samanlainen kuin pankkikriisin aikaan: omat työtoverit kyseenalaistavat yli 50-vuotiaiden oikeuden jatkaa töissä ja vaativat heitä lähtemään, jotta itse saisivat pitää paikkansa.
Joka viikko tömähtää postilaatikkoon Viikkolehti, paksuna ja hyvinvoivana.
Media on ennen kokemattomassa murroksessa, kiistatta, ja monta digiaikaan liittyvää munausta on tehty. Journalistit eivät ole syypäitä, mutta joutuvat maksumiehiksi. Journalismin laatu on laskenut, ja laskee yhä jokaisen taloudellisen voiton himossa tehdyn ratkaisun myötä. Hiostus ja kiire heikentävät tulosta, ja epävarmuus tulevaisuudesta tuottaa välinpitämättömyyttä ja henkistä laiskuutta. Kun työyhteisö sairastuu, siitä on pahemmat seuraukset kuin mediatalon ekonomit ja juristit ymmärtävätkään. Kun rahan tahkoaminen on ykkösarvo, sanavapauskin jää kakkoseksi.
Toimittajien ammatillinen ja taloudellinen asema on rajusti pudonnut. Hehän alkavat jo olla samassa surkeassa veneessä kuin kirjailijat ja muut taiteilijat.
Nykyisen mediamaailman sijaan on mukava muistella omaa aikaansa ensin Kansan Uutisten toimittajana ja sitten freelancerina. Kirjoittamisen vapautta oli varmasti enemmän kuin nykyisin, vaikka puoluelehteä tehtiin. KU:n toimituksesta nousi monta valtakunnallista toimittajalegendaa – ei olisi noussut, jos olisi kahleissa kirjoitettu. Palkka tosin oli pieni, ennen kuin liityttiin miehissä ja naisissa SSL:ään.
Juorkunan Jussi, yksi legendoista, kirjoitti pakinassaan, että työväenlehden toimittajan työsopimuksessa lukee palkan kohdalla: ”Ilon kyynel on palkkasi, suur’ sankaruus.” Puolueen valvovan silmän allakin saattoi tuntea olevansa aika vapaa toteuttamaan ideoitaan ja kirjoittamaan omalla tavallaan. Saattoi saada jopa merkittävää valtakunnallista tunnustusta, kuten Juorkunan Jussi, joka sai Eino Leinon palkinnon.
En pyrkinyt vaan pääsin 22-vuotiaana kesätoimittajaksi Kansan Uutisiin. Jo muutamassa päivässä eteen aukeni työnäky: tätä työtä teen elämäni loppuun asti. Tärkeintä oli kirjoittaminen, mutta koska 60-luvun puolivälissä ajan virta oli vienyt minua reippaasti vasemmalle, ei aatteellisestikaan ollut vaikea sopeutua työväenlehden ilmapiiriin. Kun sitten istuin kesätoimittajakauden jälkeen vakinaiseksi palkattuna ensimmäisen kerran uutishuoneen pöydän ääreen, sanoin: ”Tästä minä en lähde ennen kuin eläkkeelle.”
Itse elämä päätti toisin, viitisentoista vuotta myöhemmin lähdin. Toimittajan työtä en lopettanut, vaikka työnäky kävi oudoksi: elättää nyt itsensä freelancerina pienellä savolaispaikkakunnalla, vaikka ei osaa valokuvata eikä omista edes ajokorttia. 1980- ja 90- luvulla se kuitenkin onnistui, Joensuuhun muutettua hyvinkin. Silloin olisin vielä suositellut kenelle tahansa uutisrutiineihin kyllästyneelle toimittajalle friikuksi ryhtymistä: ahkera pärjäsi, ja niissä hommissa tuli laiskastakin ahkera. Suoritusta ei mitattu kellolla vaan tekstillä: friikulle ei maksettu nopeudesta vaan laadusta.
Enää en uskaltaisi suositella vapaan toimittajan ammattia kenellekään. Palkkiotaso on laskenut, isojen lehtitalojen diktatorisesti sanelluissa sopimuksissa vaaditaan kaikki oikeudet ikuisiksi ajoiksi, juttu voidaan muokata millaiseksi tahansa, palkkiot on pidettävä salassa. Avustajaa voidaan kieltää työskentelemästä millekään muulle mediatalolle, vaikka freelance-toiminnan elinehto on vapaus myydä töitään kenelle haluaa.
KU pelasti minut Savon sydämeen hautautumiselta pestaamalla minut kolumnistiksi. Kun Viikkolehti perustettiin, jatkoin siinä. Side on kestänyt 33 vuotta. Kansan Uutiset on näinä vuosikymmeninä käynyt läpi omat mediamurroksensa. Mutta se ei ole nujertunut. Joka viikko tömähtää postilaatikkoon Viikkolehti, paksuna ja hyvinvoivana: pitkiä, perusteellisia juttuja, paneutuvia henkilöhaastatteluja, eri-ikäisten kirjoittajien kolumneja, paljon kulttuuria. Monessa suhteessa Viikkolehti on pitänyt hyvin pintansa kaupallisuuden ja pinnallisuuden trendejä vastaan. Se todistaa, että lehti, jonka päätarkoituksena ei ole tuottaa pääomatuloja sijoittajille, pystyy säilyttämään journalistisen laatunsa paljon paremmin kuin ne, joiden on ensisijaisesti pyrittävä tyydyttämään omistajiensa kyltymätöntä ahneutta.
Lapsuuden kotiseutua sanotaan ihmisen sielunmaisemaksi. Voiko myös työpaikka, jossa on jo hyvin nuorena aloittanut ja johon on ollut kiinnittyneenä melkein puoli vuosisataa, olla sielunmaisema, yhtä tärkeä elementti työindentiteetille kuin lapsuuden kotiseutu koko persoonallisuudelle? Jos ei sielunmaisema, ainakin se on mielenmaisema. Lehti on muuttanut paikasta toiseen, kaikissa toimituksissa en ole edes käynyt. Minun mielenmaisemassani toimitus on aina Kotkankatu 9:n Lehtitalossa, sen käytävillä ja tutuissa työhuoneissa. Mitä kirjoitus- ja lähetystekniikkaa käytänkin, sinne juttuni minun mielessäni menevät.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 