– Nyt on hiljaista. On aikaa ajatella syvällisesti asioita. Mihin nämä kaikki ihmiset menevät? Ja minä heidän joukossaan. Tämä on kuin omaisen kuolema, menee perille vasta vähitellen. Yhdessä on elämää rakennettu telakan kanssa. Nyt se on ohi, sanoo Hannu Keskitalo.
Telakalla on työskennellyt 700 henkilöä, joista 600 saa lähteä. Kourallinen jää Raumalle, toiselle kouralliselle on ehkä töitä Turun telakalla.
– Hiljaa ihmiset lähtivät. Kuka siinä olisi mitään osannut sanoa, kun sanottavaa olisi ollut niin paljon. Ihmiset ovat katkeria. Minäkin. Enkä odota nykyiseltä työnantajalta enää mitään.
Tämä on kuin omaisen kuolema.
Elämän rakentamista
Vapaaehtoisia luopujia ei ole.
– Jokainen haluaisi pitää työpaikkansa. Osa on ollut 40 vuottakin töissä. Ei ajattele työnantaja sitä, miltä tuntuu kulkea tuosta portista viimeistä kertaa, kun olet siitä kulkenut ylä- ja alamäessä. Rakentanut elämääsi telakan mukana. Moni tullut nuorena, perustanut perheen, rakentanut talon.
Työsuojeluvaltuutettu ei voi ajatella tässäkään tilanteessa vain itseään ja omaa tulevaisuuttaan.
– Näiden pitkään täällä olleiden työntekijöiden sosiaaliset suhteet ovat täällä. Siinä on ehditty työkaverin kanssa kertoa monet tarinat. Lasten syntymät. Osalla jopa lastenlastenkin syntymät.
Keskitalo uskoo, että pahin on edessä.
– Ihmiset palaavat töihin ulosmarssin jälkeen. He tekevät työtään, vaikka eivät varmasti enää motivoituneina. Mutta sitten, kun kuuden viikon yt-neuvottelut ovat taas ohi ja lähtölappu kädessä, on paha hetki. Sitten menee aikansa, kun on kotona ja alkaa vähitellen tajuta, että menee paljon muutakin kuin työpaikka.
– Jokainen tekee palkkansa takia töitä, mutta tässä menee sitten moni ison talon etukin. Esimerkiksi terveyspalvelut ja liikuntapalvelut – olemme päässeet moneen liikuntapaikkaan ja -tapahtumaan työnantajan tuella. Kuka pystyy maksamaan sitten työttömyyskorvauksesta täysiä hintoja? Tämä on vain esimerkki, mutta näin se vähitellen kertaantuu.
Vaikea ymmärtää
Telakkatoiminnan loppuminen Raumalla kaataa todennäköisesti myös alihankkijoita. Pienentyneet tulot ja lisääntynyt varovaisuus näkyvät kulutuksessa.
– Pahimmassa tilanteessa ovat pariskunnat, kun molemmat ovat täällä töissä – ja jos on asuntolainaa.
Työsuojeluvaltuutetulla ei ole paljon konkreettisia keinoja auttaa.
– Työterveyshoitajan kanssa olemme puhuneet tilanteesta. Apua ja tukea on tarjolla, jos joku haluaa tuntojaan purkaa. Mitään muuta ei oikein pysty kuin kuuntelemaan. Vertaistukea. Yhdessähän täältä lähdetään.
Keskitalo odotti muiden lailla loppuun asti toisenlaista ratkaisua.
– Ostajaakin odotimme. Kuin kuuta nousevaksi. Niin paljon olisi sanottavaa, mutta ei se taida olla painokelpoista tavaraa. Jos Suomen valtio olisi antanut sen 50 miljoonaa Oasis-risteilijän tilaukseen, emme olisi nyt tässä tilanteessa, koska se olisi vaikuttanut molempien telakoiden työllisyyteen. Risteilijän tilauksen meno Ranskaan oli Rauman telakkatyöläisten mielestä lähtölaukaus alamäkeen.
– Ei sitä hallituksenkaan toimia ymmärrä. Siellä istuu kaksi työväenpuoluetta. Kyllä sitä on monet lähestulkoon polttaneet jäsenkirjansa. Semmoiselta ne päätökset ovat täällä tuntuneet.
Tilitystä
Portinvartijan kopissa mies tilittää omaakin uraansa. Kuinka tuli telakalle hitsaajaksi. Lähti välillä pois ja opiskeli ihan eri ammatin, päätyi hoitamaan kehitysvammaisiakin.
– Silloin ajattelin, kun heitä katselin, että moni turha asia saisi terveiltä ihmisiltä jäädä valittamatta.
Eikä tässäkään tilanteessa valittaminen auta.
– Kyllä nyt on paljon kauniitakin sanoja sanottu. Vaan pieni ihminen tahtoo unohtua hyvinkin nopeasti, kun se on poissa silmistä – ja me olemme 30. kesäkuuta 2014.
Hannu Keskitalo vietti lomaa lopettamispäätöstä edellisen viikon.
– Olin pohjoisessa. Kuljin metsällä, istuin siellä reppuni päällä paikassa, jossa ei ihmisen tekemää ääntä kuulu. Ajattelin, että nollaan aivoja, saan hermolepoa. Kun oli huhua toisen perään, menty vuosikausia alas ja ylös. Kuitenkin aina, vaikka oltiin lomautettunakin, oli valoa tunnelin päässä.
Mutta nyt se valo oli sammutettu.
Keskitalo on kuunnellut työkavereita, työnjohtajiakin, joiden oli jo vaikea löytää kuuntelijaa – ja oli heidän kanssaan puun ja kuoren välissä. Muistoja on monenlaisia. Iloa, kun tuli tilaus ja uutta laivaa aloitettiin. Surua, kun työkaveri menehtyi vieressä, työtapaturmassa. Tarinoita, joita riittää kerrottavaksi vielä kauan.
– Ei se ole ollut työntekijöille helppoa tällainen epävarmuus, jossa vuosia on roikuttu. Onhan sellainen kuluttavaa. Mutta aina ovat vaan jaksaneet uskoa. Eivät enää.
Ei riitä keinot
– Katkeraa. Kyllä. Että kaiken tämän erikoisosaamisen annetaan mennä haaskuuseen. Nuoret toivottavasti menevät koulutukseen ja saavat uuden alun.
– Me vanhat… meitä on paljon. Meidän keski-ikämme on 48 vuotta. Joillain jää eläkeputki vain muutamaa kuukautta vaille. Tämä on kuin omaisen kuolema. Se menee perille vasta vähitellen. Tajuaa, että jotain on pysyvästi poissa.
Hannu Keskitalon ajatukset palaavat uudelleen ja uudelleen työkavereihin. Mieli käy läpi miehiä, naisia ja heidän tarinoitaan.
– Työsuojeluvaltuutettu. Kuudetta vuotta. Vaan eipä riitä yhden tavallisen ihmisen keinot työtä suojelemaan Suomessa.
Hannu Keskitalo kävelee takaisin hiljaiselle telakalle.
lehti 