Kurvit suoriksi
”Neuvostoliiton hajoaminen oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi”.
Näin on sanonut presidentti Vladimir Putin, joka nyt Ukrainassa näyttää pyrkivän kansojen vankilaksikin kutsutun imperiumin palauttamiseen. Putin taitaa haluta jäädä historiaan valloittajatsaarina, jota kansa rakastaa Iivana Julman, Pietari Suuren ja Josif Stalinin lailla.
Kaikesta päätellen suurin osa venäläisistä tukee tällä hetkellä Putinia, niin kummalliselta kuin se meistä täällä lännessä saattaa tuntuakin. Minusta tämä on murheellista, sillä olen viihtynyt hyvin niiden venäläisten kanssa, joita olen vuosikymmenten aikana tavannut.
Putin on tehnyt kaikkensa saadakseen Suomen liittymään sotilasliitto Natoon.
Suurin osa tapaamistani venäläisistä on ollut hyvin koulutettuja ja älykkäitä ihmisiä. Keskustelut heidän kanssaan ovat olleet mielenkiintoisia. Mutta aina jossakin vaiheessa olen huomannut ajattelussamme erilaisuuksia, jotka ovat tuoneet mieleen jopa ikivanhan kysymyksen: ”Voiko venäläistä sielua järjellä ymmärtää?”
Useat tuntemani venäläiset eivät ole edes pyrkineet salaamaan vahvan johtajan kaipuutaan. Minusta on tuntunut, että vahvaa miestä halutaan, jotta Venäjä pystyisi toteuttamaan mystistä tehtäväänsä, joka ainakin Mauno Koiviston mukaan on jatkuva laajentuminen (Venäjän idea, 2001).
Kirjoittamiani romaaneja varten olen hakenut taustatietoa lukemalla paljon Venäjään liittyvää tutkimuskirjallisuutta ja huomannut, että Koivisto ei ole suinkaan ainoa, joka näkee Venäjän idean näin.
Putin on nyt avannut uuden kauden maanosamme historiassa. Hän on osoittanut kaappaamalla Krimin niemimaan, että rajoja voidaan yhä siirrellä Euroopassakin sotilaalliseen voimaan tukeutumalla, kuten Stalin ja Adolf Hitler tekivät aikoinaan. Mutta ei Putin sentään diktaattoriksi pyri; hän kannattaa mielestään Venäjälle sopivaa ”suvereenia demokratiaa”.
Venäjällä on vaikutusvaltaisia henkilöitä, joiden mielestä ”euraasialaisen imperiumin” valta olisi ulotettava myös Suomen alueelle. Hyvä esimerkki heistä on Moskovan valtionyliopiston professori Aleksandr Dugin, joka on suuri Putinin tukija ja ihailija. Professori Duginia on luonnehdittu putinilaisen valtioideologian isäksi.
Mutta rehellisyyden nimessä on sanottava, että Venäjän tiedepiireissä Duginia on luonnehdittu myös ajastaan jälkeen jääneeksi fanaatikoksi ja haihattelijaksi. Magiikkaan, mystiikkaan ja okkultismiin hurahtanutta professoria on pidetty myös fasistina ja täysin kahjona.
Myös Putinin entinen neuvonantaja Andrei Illarionov on varoittanut Venäjän saattavan uhata myös Suomea samalla tavalla kuin nyt Ukrainaa.
Suomeen on muuttanut viime aikoina paljon venäläisiä. Jotkut ovat pelänneet, että heistä saattaa aiheutua tulevaisuudessa ongelmia, sillä Putinin oppeihin kuului venäläisten suojelu myös maan rajojen ulkopuolella. Kinastelussa lapsiasioista on nähty jo ikäviä ennusmerkkejä.
Mutta jos katsomme historiaa, niin ei tunnu olevan syytä huolestua tänne muuttavista venäläisistä. Venäjän vallankumouksen 1917 ja erityisesti vuoden 1921 Kronstadtin kapinan jälkeen Suomeen pakeni tuhansittain venäläisiä. Ottakaamme heistä esimerkiksi tässä vain yksi: tsaarin armeijan kapteeni Kirill Pushkareff (1897–1984).
Häntä voi hyvin perustein pitää maamme historian eniten päähän potkittuna miehenä. Suomessa vuodesta 1984 asunut taiteilija ja kirjailija Eleonora Joffe on juuri julkaissut kapteeni Pushkareffista kirjan Mannerheimin kuriiri (SKS). Joffe on kotoisin Valko-Venäjältä ja naimisissa suomalaisen upseerin kanssa.
Sotien aikana Pushkareff oli Suomen armeijan tiedusteluosaston palveluksessa toimien muun muassa venäläisten vankien kuulustelijana. Eikä hän ollut suinkaan ainoa emigrantti näissä hommissa. Etsivää keskuspoliisia kapteeni palveli sekä urkkijana että virkamiehenä.
Lisäksi miehellä oli yhteyksiä sekä Saksan että Japanin tiedusteluun ja terroritekoja suunnitteleviin valkoisiin venäläisiin. Kyllä hänelle jotain yhteyksiä oli Mannerheimiinkin, mutta tässä suhteessa kirjan nimi on viritetty hieman yläkanttiin.
Sotien jälkeen Pushkareff joutui neuvostovakoilun ahdistelemaksi ja sen tiedonantajaksi. Hänet luovutettiin ”Leinon vankien” joukossa Neuvostoliittoon, jossa mies kiersi vankiloita. Päästyään lopulta takaisin Suomeen hänet tuomittiin maanpetturina 1962.
Tosin hän sai vain hieman yli vuoden tuomion. Joffekin on sitä mieltä, että hänen kirjansa sankari pääsi ”aika vähällä”. Oikeus taisi sääliä kovia kokenutta venäläistä, vaikka pulmunen kapteeni ei tietenkään ollut.
Pushkareffin myöhäisempiä vaiheita selviteltiin jo 1999 ilmestyneessä 50 vuotta täyttäneen suojelupoliisin juhlakirjassa Isänmaan puolesta (Gummerus). Kimmo Rentola kertoi ”operatiivisesta pelistä”, jonka KGB oli aloittanut Supoon tunkeutuakseen. Potkupallona pelissä oli Pushkareff, jonka kautta Ratakadun pojat halusivat saada tietoja emigranttien salajuonittelusta.
Rehellisyyden nimessä on taas todettava, että läheskään kaikki nykyisin Suomeen itärajan takaa muuttavat eivät ole yhtä värikkäitä tyyppejä kuin kapteeni Kirill Pushkareff, joka ehti ennen Suomeen tuloaan toimia myös puna-armeijan tykistökurssin opettajana.
Mutta palatkaamme vielä suureen suvereeniin demokraattiin Vladimir Putiniin. Hän on joka tapauksessa tehnyt kaikkensa saadakseen Suomen liittymään sotilasliitto Natoon.
Mielestäni sitä ei kannattaisi kuitenkaan tehdä. Meillä ei ole syytä pelätä Putinia, jos pidämme puolustuksemme kunnossa, kuten se tällä hetkellä vielä on. Virossa pelätään Venäjää melkein hysteerisesti, vaikka maa on Natossa.
Ei Natosta kuitenkaan saataisi joukkoja tiukan paikan tulleen maamme 1 300 kilometriä pitkälle Putinin vastaiselle rajalle. Ei siitä huolimatta, että muutamat USA:n erikoisjoukkojen sotilaat ovat käyneet Lapissa oppimassa puolustusvoimiltamme kuinka teltassa yövytään.
Oman armeijamme lisäksi Suomelle riittää tueksi jäsenyys EU:ssa ja lukuisissa muissa kansainvälisissä järjestöissä sekä kumppanuus Naton harjoituksissa.
Jos Suomi olisi Naton jäsen, niin kriisin sattuessa sen puolustusvoimia komennettaisiin viime kädessä tuhansien kilometrien päästä. Natossakin on käytössä eräänlainen ”suvereeni demokratia”. Sen Euroopan joukkojen komentaja on aina amerikkalainen kenraali ja sotilasliiton pohjoista lohkoa komentaa aina brittiläinen kenraali.
Natoon liittyminen tulisi nykyisiä puolustusjärjestelmiä selvästi kalliimmaksi. Pieni lisäpanostus omaan puolustukseen on kustannustehokkain vaihtoehto.
tätä kirjoittaessani tuli tieto Putinin äkillisestä joustavuudesta Itä-Ukrainan suunnalla. On vielä liian aikaista arvioda, että onko hän pelästynyt lännen pakotteista vai haluaako hän vain varmistaa Krimin kaappauksen pysyvyyden.
Ehkä Putin on käsittänyt menneensä myös liian pitkälle, sillä hän ei enää tunnu hallitsevan täysin tapahtumien kulkua itäisessä Ukrainassa.
lehti 