Köyhä esitetään aina samanlaisena, nöyränä ja surkeana. Sikäli kun hän ei ole köyhä omaa syytään, niin vähintään vanhempiensa.
Köyhyydestä ei puhuta ilman yksilön koko elämänhistorian, ominaisuuksien ja lähipiirin repostelua. Puhe tarttuu köyhiinkin, persaukisiksi tullaan vain dokaamalla ja mokaamalla.
Köyhyyden faabeleissa ei ole luokkia, ei politiikkaa, ei yhteiskuntaa. On paljon vikaa peilissä ja todella paljon vikaa päässä. Yhteiskunta haluaa hoitaa päätä.
Oletko kenties masentunut vai muuten vaan tyhmä?
Jos tarkasteltava kohde on kyllin puhdas ja vilpitön, hänelle voidaan vuodattaa keskiluokkainen kyynel ja nostaa varoittavaksi esimerkiksi. Muussa tapauksessa joutaa saunan taakse.
Köyhyyttä kokematon ei voi koskaan ymmärtää, mitä on elää köyhyydessä. Ei hänen tarvitsekaan – ymmärtäisi vain pitää suunsa kiinni asioista, joista ei mitään ymmärrä.
Se, että kertoo, ettei ole varaa deodoranttiin, ei ole säälin kerjäämistä. Se on sen toteamista, ettei ole varaa deodoranttiin.
Köyhä ei tarvitse nyyhkytarinoita mihinkään. Ei niitä tarvitse hyväosainenkaan, mitä nyt emootiopornokseen.
Masturbaatiokuvaston ja sen katsojan todellisuudet ovat etääntyneet niin kauaksi toisistaan, ettei sitä kuilua enää sanoilla umpeen kurota.
uutiskirje 
