Vieläkö Suomeen mahtuu uusia sotakirjailijoita? Erkki Palolampi aloitti nykymuotoiset sotaromaanit talvisotakuvauksella Kollaa kestää, joka ilmestyi vuonna 1940. 86 vuodessa jo useampi kirjailijapolvi on käynyt läpi samat talvi- ja jatkosodan taistelut romaanisarjoissaan. Pelkästään talvisodasta ilmestyi 90 romaania ennen kuin ne kiellettiin marraskuussa 1940 – siis vain puolessa vuodessa sodan päättymisestä.
Raaseporilaisen Kari Wikholmin ensimmäinen sotaromaani, jatkosodan alkukuukausiin sijoittuva Korpraalin tie mahtuu hyvin mukaan useammasta syystä.
Ensimmäinen on se, että kirja kertoo hänen isänsä Kay Wikholmin tarinaa. Se pohjautuu laajan arkistomateriaalin lisäksi kirjailijan isän ja muiden asiasta perillä olevien haastatteluihin. Kay Wikholm esiintyy kirjassa nimellä Sven Wiklund.
Toiseksi Korpraalin tie ei kuvaa korpisotaa Itä-Karjalassa eikä Kannaksella niin kuin melkein kaikki sotaromaanit, vaan jatkosodan ensimmäisen kesän ja syksyn taisteluita Hangon rintamalla, jota kautta puna-armeijan oli määrä edetä Helsinkiin. Taistelut saarissa ja vaikeakulkuisessa saaristossa ovat tuore näkökulma sotaan. Se vaati erikoistaitoja, joita oli vedet ja karikot tuntevilla kalastajilla ja entisillä pirtun salakuljettajilla. Sellaisen Wikholm on tehnyt Svenistäkin. Oikeasti salakuljetuksessa oli mukana Kari Wikholmin isoisän veli.
Varsinaiset sotatoimet olivat yhtä raakaa teurastusta kuin muillakin rintamilla.
Ja vielä kolmas syy: Kari Wikholm luo kokonaiskuvaa jatkosodan ensi kuukausista Suomen eteläkärjessä, ei pelkästään pistä tannerta ryskymään.
Näkökulmahenkilöitä romaanissa on useita. Yksi on lotta Iiris Borgström, jonka kanssa Sven seurustelee vaihtelevalla intensiteetillä. Toinen on sukellusvenetaisteluiden saksalainen erikoismies Heinrich von Papenberg, joka osallistuu taisteluihin Suomenlahdella ja jonka mielenmaisemaa Wikholm yrittää luodata. Kolmas keskeinen henkilö on neuvostojoukkoja Hangon rintamalla johtava koomisen turhamainen kenraalimajuri Sergei Kabanov ja neljäs Svenin veli Walter, joka on mukana panssarilaiva Ilmarisen tuhossa syyskuussa 1941.
Saaristotaisteluita on sotakirjallisuudessa kuvattu vain vähän, vaikka Suomen itsenäisyys oli siitä suunnasta yhtä uhattu kuin idästä käsin. Kari Wikholm onnistuu tässä. Suomi oli joutunut vuokraamaan Hangon niemimaan talvisodan jälkeen. Vastakkain oli 30 000 neuvostosotilasta ja 22 000 suomalaista puolustajaa.
Yhtä vähän on kuvattu sitä, mitä sotavainajille tapahtui ennen kuin heidät haudattiin kotiseurakunnan multiin. Lotat pesivät pojat ennen kuin heidät laitettiin arkkuihin. Kolkoimmin tästä kertoo Kalle Päätalo romaanissa Juoksuhautojen jälkeen. Talvisodassa jäätyneet ruumiit sulatettiin öiseen aikaan saunassa. Hiljalleen sulaminen sai ruumiit liikkumaan tavalla, joka näytti kuin kuolleet ryömisivät. Lotta Iiris Borgströmin tehtävä ei ole yhtä kammottava Korpraalin tiessä, mutta toisaalta hän joutui laittamaan tuttuja poikia hautauskuntoon.
Kari Wikholmin pieni sotaromaani täyttää paikkansa kertomalla tosipohjaisista vähän tunnetuista tapahtumista ihmisen tasalta. Svenin ja Iiriksen toiveet ovat kuin kaksi lastua maailmanpolitiikan myrskyssä.
Wikholm on kaupan ja liikkeenjohdon ammattilainen, kirjailijana amatööri, mutta se ei haittaa lukemista, vaikka näkyy tekstissä. Häneltä on aiemmin ilmestynyt romaani Pirtun tie, rutt 96, joka kertoo pirtun salakuljetuksesta kieltolain aikana.
Hanko säilyi Suomella, kun neuvostojoukot vetäytyivät viimeistään joulukuun alussa, ja vuokrasopimus raukesi. Svenin seuraava osoite oli Aunus, joten jatkoa seurannee.
Kari Wikholm: Korpraalin tie: Hanko 1941. 269 sivua, Docendo 2026.
uutiskirje 
