Katarinan on ollut vaikea sitoutua opiskeluun tai töihin.
– Kaikki on jäänyt kesken jossain vaiheessa tai jo ennen kuin on päässyt kunnolla alkamaankaan, hän sanoo.
27-vuotias Katariina käy Vamoksessa neljänä päivänä viikossa. Uni on iso ongelma.
Ei ollut mitään, mihin kuulua.
– Mun sairaanhoitaja mietti, että täällä pysyisi päivärytmi säännöllisenä ja olisi joku yhteisö, minne mennä. Minua ilahdutti se, että täällä ei ole byrokratiaa. Voi soittaa ja tulla, kun on tilaa.
Viime talven hän kävi ammatillista kuntoutuskurssia.
– Mutta mulla meni tosi huonosti ja se loppui. Hain kouluihin, pääsinkin pariin, mutta siihen ei vielä ollut voimavaroja. En tiedä, mitä tekisin, jos en olisi päätynyt tänne.
Hän on ollut nuorempana psykiatrisella osastolla hoidossa.
– On mulla tavallaan tukiverkostoja, mutta monilla läheisillänikin on vaikeaa, joten en halua kertoa asioitani ja huolestuttaa.
Katarina elää pienellä rahalla.
– Saan kuntoutustukea. Sillä pärjää just ja just.
Hän haaveilee yhä opiskelemisesta.
– Sitä täällä ratkotaan, että miksen pääse aloittamaan opiskelua kunnolla. Diagnoosikin on ja kaikenlaista yritetty.
Hän ei usko, että helppoa on niilläkään, jotka ovat hoitaneet koulun eivätkä kärsi mielenterveyden ongelmista.
– Mutta jos on jossain vaiheessa on tippunut kärryiltä, on tosi vaikea päästä takaisin.
Katarina ei osaa sanoa, onko hän syrjäytynyt.
– Monta vuotta varmaan olin syrjäytynyt. Ei ollut mitään, mihin kuulua. Mutta täällä on juttuja ja kontakteja ja harrastan paljon ja teatteria.
Kun joutuu hyppäämään parvekkeelta
25-vuotias Lauri on päässyt jo niin pitkälle, että aloitti tänä syksynä opiskelun yliopistossa.
– Olen nyt puoliksi siellä ja vielä puoliksi täällä, hän sanoo Vamoksessa.
– Mutta tilanne ei ole missään nimessä vielä ohi.
Lauri sairastui lukiolaisena masennukseen. Hän suojelee itseään eikä halua kuvaansa lehteen. Hänen nimensä myös vaihdetaan juttuun hänen pyynnöstään.
– Oli kaikenlaisia diagnooseja, mutten tiedä, onko missään vaiheessa ollut oikeaa, hän sanoo.
Masennus johti itsemurhayritykseen.
– Hyppäsin parvekkeelta. Jalat menivät rikki loppuelämäksi. Mutta siitä koitui semmoinen ihan hyväkin asia, että hoidot lähtivät pikku hiljaa menemään eteenpäin.
Viime vuonna Lauri pääsi kuntoutuspsykoterapiaan ja aloitti samoihin aikoihin Vamoksessa, jotta päivisin olisi tekemistä.
– On vaikea sanoa, mikä johtuu terapias-ta ja mikä Vamoksesta, mutta aika paljon on menty eteenpäin.
Tulevaisuudesta puhuttaessa Lauri toteaa, että terveydentila asettaa esteitä.
– Sitä on vaikea hyväksyäkin ja ehkä tulee puskettua liikaa eteenpäin.
Nyt tilanne on joustava, koska kuntoutustuki mahdollistaa rauhallisen etenemisen.
– Mutta jos pitäisi opiskella opintotuella, tulisi helposti paineita siitä, että pysyy riittävässä tahdissa.
Kun ei jaksa
nousta sängystä
Hanna-Kaisa, 21, ei jaksanut mennä kouluun viime talvena. Hän makasi kotona useita kuukausia.
– Opinnot keskeytyivät ammattikorkeakoulussa uupumuksen ja masennuksen vuoksi. Keväällä soitin kunnalliseen terveysneuvontaa. Sieltä ohjattiin Vamokseen.
Aluksi Vamoksessa suunniteltiin, että hän palaa opintojen pariin ensi tammikuussa. Nyt hän ei usko tekevänsä niin.
– Koulussa tunsin olevani todella yksin. Vamoksen kautta on tullut paljon korjaavaa kokemusta. Olen voimaantunut siitä tosi paljon ja ymmärtänyt,että mun kouluongelmat johtuivat lähinnä siitä, etten ollut oikealla alalla, hän sanoo.
– Nyt haluan aikaa miettiä, mitä haluan tehdä elämälläni. Olen tajunnut, että haluan hakea töitä, ja sitä kohti nyt mennään.
Hän arvioi, että nuorten isoin ongelma on epävarmuus tulevaisuudesta.
– Minuun se vaikuttaa selkeästi. Aikaisemmin työurat ovat olleet pitkiä ja pysyviä, mutta nyt työsuhteet ovat lyhyitä.
Hanna-Kaisan mielestä yhteiskunta on menossa huonompaan suuntaan.
– Se huolestuttaa, että onko tällaisia paikkoja muutaman vuoden kuluttua. On huoli seuraavista nuorista.
Hän kiittää Vamosta kannustavista ihmisistä.
– He eivät sano, että mitä makaat kotona. Syyllistäminen ei auta meitä yhtään.
lehti 