Minna Sirnö haluaa altistaa taiteelle

Taiteen moniottelija Minna Sirnö rakastaa taidetta. Hän saa kiksit siitä, että taiteilija ottaa hänet yleisönä tosissaan, haastaa ajattelemaan ja pistää tunteet liikkeelle.

– Mitä vanhemmaksi tulen, sitä merkittävämpää on, että taide tuottaa hyvää oloa. En puhu sosiaali- ja terveyspuolesta vaan fyysisestä ja henkisestä hyvästä olosta, sanoo Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) johtaja Minna Sirnö.

– Ehkä parhaat kiksit saan teoksista, jotka ovat ahdistaneet ja saaneet voimaan pahoin. Ne ovat olleet taitavia puheenvuoroja jostain teemasta.

Sirnö haluaa altistaa ihmiset taiteelle, koska taiteella on hieno tapa avata aivoja uudenlaiselle ajattelulle. Tämä edellyttää myös sitä, että se on taiteilijan tahtotila. Taiteilija valitsee motiivit, Sirnö painottaa.

Hän pitää itseään onnekkaana: Lapsena häntä juoksutettiin teattereissa, elokuvissa ja näyttelyissä. Hänelle luettiin runoja ja kirjallisuutta.

”Me täytämme jääkaappeja”

Lähes 30 vuotta taiteen liepeillä liikuskellut Sirnö on valtakunnan johtavia kulttuuribyrokraatteja. Nykyisessä työssään hän puhuu ja toimii taiteen toimintaedellytysten ja rahoituksen puolesta.

Taikessa on vuosittain maksussa 545 taitelija-apurahaa, joiden arvo on noin 1 700 euroa kuukaudessa. Sirnö huomauttaa, että matalapalkka-aloihin verrattuna se on kohtuullinen, mutta rahalla taiteilija hankkii työtilat ja tarvikkeet. Monen taiteilijan työskentelymahdollisuudet ovat täysin apurahan varassa.

– Meidän ongelmamme on, että me täytämme jääkaappeja. Monessa tapauksessa apuraha on perusturva.

Sirnö haluaa selkeyttää rahoitusjärjestelmää siten, että Taiken apurahat mahdollistaisivat taiteen tekemisen ja eläminen hoituisi muutoin silloin, kun apurahaa ei ole eivätkä työt käy kaupaksi.

– Taiteilijat olisivat luonteva kohde perustulokokeilulle. Olisi kiinnostavaa nähdä, löytyykö yhden luukun kautta ratkaisuja. Itse kannatan perustuloa. Se poistaisi huolta jokapäiväisestä toimeentulosta.

Sirnö muistuttaa, että jo 1990-luvulta saakka on tehty erilaisia esityksiä taiteentekijöiden elämisen parantamisesta. Ne ovat jääneet pääosin kauniiksi puheeksi. Kyse on kuitenkin ”isosta pienestä ryhmästä”, sillä noin 20 000 suomalaista työllistää itsensä taiteella.

Toiveena sata apurahavuotta

Taiteilijat ovatkin jääneet monissa toimeentuloturvaa koskevissa päätöksissä marginaaliin. Sirnö kaipaakin päätöksentekoon vahvaa ministeriöiden ylittävää yhteistyötä sekä hallituskausien yli ulottuvaa päätöksentekoa.

– Kaikille suomalaisille tarkoitetut ratkaisut eivät aina koske taiteilijoita, kuten sosiaaliturva ja vaikkapa matkustamiseen tai yritystukiin liittyvät asiat. Tämä ei ole tietoista eikä tarkoituksellista, mutta on jäänyt sokeita pisteitä, jotka koskevat laajemminkin itsensä työllistämistä.

Sirnö muistuttaa, että taiteilijoiden neljä kuukautta ylittävät apurahat ovat tulleet eläke- ja tapaturmavakuutuksen piiriin. Päätöksen myötä korotettiin jonkin verran apurahoja, apurahan suuruudessa ei täysin kompensoitu taiteilijan maksettavaksi tulleita vakuutusmaksuja.

Taike on useana vuotena esittänyt valtion taiteilija-apurahojen käppeihin korjausta. Niitä on liian vähän ja tasoa olisi tarve nostaa 200 eurolla kuukaudessa. Apurahojen merkitys korostuu etenkin kirjallisuuden ja kuvataiteen puolella, koska ei ole laitoksia, muita rakenteita eikä työpaikkoja.

– Olisi aika hienoa, jos valtio antaisi Suomen itsenäisyyden kunniaksi taiteelle 100-vuotislahjan. Aikanaan Suomen täyttäessä 50 vuotta päätettiin valtion taidetoimikuntalaitoksesta eli nykyisestä Taikesta.

Sirnö arvelee, että silloin yhtenä motiivina oli kiittää suomalaista taidetta sen roolista identiteetin rakentajana ennen ja jälkeen Suomen itsenäistymisen. Nyt toivotaan valtiolta sataa ylimääräistä taiteilija-apurahavuotta.

Nuppineulan pään verran rahaa taiteelle

Taiteen ja kulttuurin rahat eivät ole juuri pienentyneet, mutta ongelma on indeksitarkastusten jäädyttäminen. Myös Veikkaus-voittovarat, joista taidetta ja kulttuuria rahoitetaan, ovat 2000-luvulla kasvaneet. Samaan aikaan myös jakajia on tullut lisää.

– Suurempi huoli on, että budjetti on ollut alun perin liian alhaisella tasolla. Meidän valtion taiteilija-apurahan kuukausihinta on huomattavasti pienempi kuin isompien yksityisten säätiöiden vastaava rahoitus, Sirnö toteaa.

Suomi on muista Pohjoismaista rahoituksen tasossa jäljessä. Taiteen ja kulttuurin määrärahoja Sirnö vertaa isossa rantapallossa olevaan nuppineulan pään kokoiseen reikään. Taiken kautta kulkevan taiteen ja kulttuurin rahat ovat valtion koko budjetista 0,06 prosenttia eli noin 36 miljoonaa.

Tästä rahoitetaan valtion apurahoilla vapaita taiteilijoita 17 taiteen alalla sekä huolehditaan lastenkulttuurista ja sen edistämisestä. Viimeisimpänä Taikelle ovat tulleet hyvinvointiin liittyvät tehtävät ja prosentti taiteeseen sekä monikulttuurisuuteen liittyvät tehtävät.

Säätiöille ja rahastoille kiitosta

Sirnö kiittelee Suomen vastuullista perinnettä taiteen ja kulttuurin rahoittamisessa. Se tosin on ollut myös valikoivaa. Joissain aloilla rahoitus on muita vahvempi ja osassa aika näkymätöntä.

Moni säätiöistä ja rahastoista on ajan hengen mukaisesti kurkistellut ja hakenut uutta. Avaukset ovat herättäneet jopa suuttumusta taiteen kentässä. Yksityiset rahoittajat ottavat uudenlaisia riskejä ja kattavat myös valtion ja kuntien jättämiä aukkoja.

– Nostan hattua yksityisille säätiöille ja rahastoille siitä, miten sitoutuneesti ne ylläpitävät taidetta.

Jos Sirnöllä olisi mahdollisuus jakaa vuoden kulttuuripalkinto, hän antaisi sen Suomen Kulttuurirahaston (SKR) taannoiselle kulttuurijournalismin koulutukselle. Tämä oli vastaveto sille, että lehdistä lopetettiin kulttuuritoimituksia.

Toisena esimerkkinä hän nostaa SKR:n 100-vuotislahja Suomen peruskouluille, mikä mahdollistaa peruskouluissa taiteen kokemisen.

– Kääntöpuoli on, että Taikessa ei voida poimia rusinoita pullasta ja valita jotain teemaa, johon satsataan. Taike on ennen kaikkea taiteen ruisleivän rahoittaja.

– Olisi syytä käydä keskustelua, onko Taiken pystyttävä olemaan myös riskirahoittaja, enemmän temaattisten tai ohjelmallisten töiden rahoittaja vai pitääkö rooli olla entistäkin enemmän taitelijoiden toimintaedellytysten ja toimeentulon rahoittaja, sanoo Sirnö.

Yksityisrahoittajilla pelimerkkejä enemmän

Sirnö haluaisi rahoittaa myös sitä maailmaa, joka näkyy hakemusten kautta, mutta jota ei pystytä rahoittamaan yksinkertaisesti, koska sen tyyppistä rahaa ei ole tai sitä on liian vähän. Itse hän ei ole päättämässä taitelija-apurahoista. Niiden jako perustuu vertaisarviointiin.

Rahoituspäätökset tehdään Taikessa kunkin oman alansa rahoitusputkessa. Sirnö kertoo ajan hengen mukaisesti monien taiteilijoiden ylittävän taiteiden välisiä rajoja taiteellisessa työssä.

– Aika moni taiteilija on varma, että hän on kirjailija tai kuvataiteilija, mutta aika moni taiteilija voisi rastittaa rahoitushakemuksessa itsensä monen taiteenalan ammattilaiseksi. Taiken rahoja hakiessa pitää kuitenkin identifioitua tietyn taiteenalan hakijaksi, koska rahoitus on valtaosin suunnattu taiteenalakohtaisesti.

Hän huomauttaa, että yksityisillä rahoittajilla on tässä suhteessa enemmän pelimerkkejä. Myös Taikeen tarvittaisiin toisaalta nykyistä joustavampia tapoja rahoittaa taidetta ja taiteilijoiden töitä ja toisaalta pysyvämpiä ja pitkäaikaisempia tukimuotoja.

– Perinteiset taiteenalat ylittävälle toiminta ja ylivuotinen sitoutuminen rahoitukseen ovat toistaiseksi Taikelle hankalia toteuttaa. Liikkumavaraa tarvittaisiin enemmän, mutta hyppy puhtaasti yhden taiteenalan kokonaisuudesta laajempiin ei ole aivan helppo. Paljon on kiinni eduskunnasta, joka valtion talousarviossa määrittää erittäin tarkasti taiteenaloittaisen valtion tuen.

Poliitikkojen puhuttava taiteen puolesta

Sirnö näkee taiteen kentällä olevan meneillään murroksen. Taiteenlajien sisällä tapahtuu koko ajan muutoksia.

Osalla on pitkä historia rahoituksessa, kuten kirjallisuudella sekä näyttämötaiteella mukaan lukien teatteri ja musiikkitaide. Pikku hiljaa on tullut tanssia, sirkusta ja valokuva on poistunut kuvataiteen lokerosta.

Sirnö huomauttaa, että osalla taiteen lajeista on itsevarma, parin sadan vuoden historia takanaan, kun osalla taas parikymppinen identiteetti. Jonkin taiteen alan identiteetti on vasta muotoutumassa.

Syytä onkin keskustella siitä, mikä on julkisen vallan rooli jonkin taiteenalan identiteetin vahvistajana. Sirnö pohtii, miten paljon taiteenalan oma budjettirivi tai sen näkyminen vaikkapa taidetoimikunnan nimessä vahvistaa taiteenalan sisäistä identiteettiä

– Tuleeko identiteetistä näkymättömämpää, jos omaa budjettiriviä ei ole tai sellaista ei tule? On huolestuttavaa, jos identiteetti on kiinni siitä, ettei näy nimessä.

Hän kaipaisi Suomeen enemmän räväkkää puhetta taiteesta ja taiteesta perusoikeutena myös poliitikoilta. Yksin taitelijoiden harteille julkista keskustelua ei voi sysätä.

– Kaipaisin Ranskan poliitikkojen tyyliä. Ei niin pientä areenaa, ettei poliitikkojen puheissa nouse ranskalainen kulttuuri esiin. Siellä on vahva taiteen ja kulttuurin puolesta puhumisen traditio, Sirnö sanoo.