Naantalin Kultarannasta oli kesäisin melko vaivatonta lähteä useita kertoja viikossa lähisaaristoon, eli Turun ja Turunmaan saaristoon, kalastamaan. Melko usein seurue kävi myös Ahvenanmaan puolella.
Kekkonen ihastui niin paljon Houtskarin ja Iniön välissä oleviin saariin ja rikkaisiin kalavesiin, että hän osti sieltä pienen Riskilä-saaren Pauke-nimiselle yhtiölle, jonka osakas hän oli. Sinne rakennettu melko vaatimaton kesähuvila oli vuosia Kekkosen kesäinen tukikohta.
Joka kesä pienten saaristokuntien johtavia henkilöitä ja heidän puolisoitaan kutsuttiin kesäjuhlaan. Juhlista otetuista valokuvista voi päätellä, että samanlainen meno siellä oli kun tavallisten ihmistenkin kesäjuhlissa saaristossa: hatarat pöydät kalliolla, kertakäyttömukit, haitarinsoittoa ja lippa vinossa.
Nykyiset päättäjät voisivat ottaa oppia Kekkosen tavasta hoitaa pienen ihmisen asioita.
”Ethel kutsuttiin lyhyellä varoitusajalla valmistamaan saaressa tarjottavaa illallista presidentti Kekkoselle ja hänen seurueelleen. Ethel tietysti lähti, eihän sellaisesta voi kieltäytyä. Naiset pesivät ja puunasivat eri paikoista lainattuja astioita, erityisen tärkeitä olivat viini- ja snapsilasit. Saarissa oli ennen ja on monessa paikassa vieläkin usein puutetta puhtaasta vedestä, siksi käytettiin usein merivettä. On helppo ymmärtää, että juomalaseja ei suolavedellä saa kunnolla puhtaaksi. Kun ilta oli ohi Ethel tokaisi tuohtuneena: ’Ihan turha työ, kaikkihan joivat pulloista!”’
Porttikielto Patricia Seppälältä?
Tämä tarina on yksi niistä lukuisista, joita olen saanut kuulla niiden kahden vuoden aikana, jolloin olen kerännyt saaristoaiheisia muistoja Kekkosesta. En tavannut häntä itse, vaikka hän useasti kävi naapurissa sijaitsevassa Patricia Seppälän huvilassa Käldössä Nauvossa. Patricia oli Aatos Erkon sisar ja heillä on sukulaisia saaressa. Tosin väitetään, että Kekkonen sai jossain vaiheessa Patricialta porttikiellon, ja se saattaa hyvin pitää paikkansa. Kyseinen rouva ei presidenttejä pelännyt, eikä mitään muutakaan.
Saaristolaisena olen aina kuullut tarinoita Kekkosen vierailuista eri saarilla, mutta kesti kauan ennen kuin tajusin, ettei kukaan ollut koonnut näitä tarinoita tai pistänyt paperille. Joten minä päätin sen tehdä. Tarinoita ja muistoja tuli ”ovista ja ikkunoista”. Suurin osa julkaistiin ruotsiksi Tidskriften Skärgårdenissa tammikuun alussa, ja sen jälkeen alkoi odotetusti tulla taas lisää tarinoita.
”Kekkonen oli jälleen kerran kalastamassa Turun saaristossa ja lähestyi Sandholmenin saarta. Hän ei ollut käynyt siellä ennen ja halusi kysyä lupaa saaren kalastajalta. Kun vene rantautui ja Kekkonen kiipesi ketterästi laiturille. Kalastaja oli ikkunasta nähnyt kuka oli tullut rantaan. Hän lähti kiihtyneenä tulemaan rantaan päin ja huusi Kekkoselle: ’Tänne ei tuollaiset kommunistit ole tervetulleita!’ Kekkonen ymmärsi yskän ja lähti nopeasti pois.”
Sydänystävä hukkui
Tämä on hyvin epätyypillinen tarina siksi, että saaristolaiset arvostivat presidenttiä kovin paljon, enkä ole törmännyt yhteenkään toiseen Kekkoseen kielteisesti suhtautuvaan kertomukseen. Todellisuudessa Kekkosella oli useita oikein hyviä ystäviä saaristossa.
Varsinainen sydänystävä oli kalastaja Anders Danielsson Brunskäristä (Korppoosta etelään). Kekkonen ja Danielsson tapasivat usein Brunskärissä ja muilla saarilla. He jopa karkasivat yhdessä pienellä lentokoneella Österskäriin (pieni saari joka sijaitsee Utön ja Kökarin välissä) ilman adjutantteja tai henkivartijoita.
Kun Danielsson hukkui traagisesti vuonna 1976, Kekkonen lähetti hautajaisiin seppeleen, missä luki ”Anders var min goda vän – Anders oli hyvä ystäväni”. Myös Rosenbergin ja Lundellin perheet lähellä Riskilää olivat hänelle tärkeitä. He saivat muun muassa postikortteja Kekkoselta ympäri maailmaa.
Liikkuva poliisi löysi isännät
Aina kun Kekkonen halusi lähteä kalaan hieman kauemmas, oli löydettävä sopivia isäntiä. Kekkonen teki satoja matkoja eri puolille saaristoa, joskus virallisesti, joskus täysin yksityisesti.
Kysyessäni presidentin adjutanttina vuosina 1969–1971 toimineelta Esa Seppäseltä, miten Kekkonen aina löysi juuri sellaisia saaristolaisia kuin halusi, vastaus oli hieman yllättävä: kysymällä ensin neuvoa liikkuvalta poliisilta! Siihen aikaan, eli 1960-luvulla, kaikissa pitäjissä oli paikallispoliiseja, jotka tiesivät kaiken, ja liikkuva poliisi otti heihin yhteyttä kun presidentti tarvitsi luotettavaa tietoa.
Kekkosen kalastusmatkojen isänniltä vaadittiin kolme asiaa: hyvät kalavedet, sopiva vene ja kiinnostusta yhteiskunnallisiin asioihin. Kekkonen osasi tunnetusti kuunnella ihmisiä ja hän halusi tietää saaristolaisten arjesta.
Kalamatkoilla hän puhui itse hyvin vähän. Hän nautti luonnosta, vaatimattomista oloista ja saaristolaisista, jotka puhuivat asioista niiden oikeilla nimillä.
Piti minkä lupasi
Nykyiset päättäjät voisivat ottaa oppia Kekkosen tavasta hoitaa pienen ihmisen asioita. Aika oli tietysti aivan toinen ja presidentin valta oli suuri, mutta Kekkonen yleensä piti mitä lupasi. Esimerkiksi talvinen jäätie Nauvosta etelään on hänen aikaansaamansa. Nykyäänkin ely-keskuksen olisi hoidettava auraus, jos jään paksuus riittää. Mutta eihän ely-keskus ole siitä tippaakaan kiinnostunut, vaan väittää aina, että jää on liian heikko, vaikka olisi yli puoli metriä teräsjäätä.
Kekkosen jälkeen yhtään Suomen presidenttiä tai pääministeriä ei ole näkynyt saaristossa kuuntelemassa saaristolaisia. Mauno Koivisto on toki pelannut lentopalloa Brändössä Ahvenanmaan puolella, Tarja Halonen kävi vuosittaisella taideleirillä Nauvossa (taitaa käydä vieläkin) ja Martti Ahtisaari ja muut presidentit ovat käyneet syömässä Nauvossa veneellä Kultarannasta käsin, mutta siihen se melkein jääkin.
Saariston kehittäminen olisi ehkä edennyt paremmin, jos tärkeillä päättäjillä olisi ollut todellisia ystäviä kallioilla ja luodoilla myös Kekkosen jälkeen.
Itse jatkan Kekkos-tarinoiden keräämistä, niitä nimittäin riittää.
lehti 