Al-Shabaab ajoi Alin, Saidin ja Sahran pakoon Somaliasta

Mogadishussa varttunut Sahra tottui siihen, että hotelleissa ja yliopistoissa räjähteli tämän tästä. Murhayrityksen kohteeksi joutuminen tuli kuitenkin yllätyksenä.

– Äiti kielsi menemästä poliittisiin tilaisuuksiin, koska niihin hyökättiin usein. Minulle journalismi oli kuitenkin kutsumus, ennen pakoaan toimittajana työskennellyt Sahra kertoo.

Tuntematon henkilö ampui Sahraan lähietäisyydeltä kolme laukausta. Hänen sisäelimensä vaurioituvat ja hänelle tehtiin useita korjausleikkauksia.

– Minun piti viettää puoli vuotta maan alla, ettei al-Shabaab saanut tietää, että olen hengissä.

Tavoitteena turvallinen elämä ”jossain muussa maassa”

Myös Alin ajoi pakosalle al-Shabaab. Se murhasi ensin hänen siskonsa ja alkoi sitten uhkailla Alia itseään.

– Eräänä päivänä lähdin pelaamaan jalkapalloa ja matkalla takaisin kotiin kuulin al-Shabaabin odottavan minua. Tiesin, että jos menen kotiin, he tappavat minutkin, Ali kertoo.

Hän joutui pakenemaan mukanaan vain päällään olleet vaatteet. Kotiin jäivät vanhemmat ja turvallinen elämä viljelijäperheessä.

Said ehti ennen lähtöään Somaliasta menettää isänsä ja sukulaisiaan. Tulevaisuudennäkymät sisällissodan ja työttömyyden riivaamassa hajonneessa valtiossa olivat synkät. Lopulta kansalaisten hyvinvoinnista välinpitämätön hallinto ja toivottomuus ajoivat Saidin matkalle.

– Lähdin hakemaan parempaa elämää, kuten niin moni muukin, hän myöntää.

Kukaan kolmikosta ei ajatellut hakevansa turvapaikkaa nimenomaan Suomesta.

– Tärkeintä oli päästä niin kauas kuin mahdollista, ei se mihin pääsen, Sahra sanoo.

Myös Alin tavoite oli paeta mahdollisimman pitkälle.

– Halusin hakea turvapaikkaa jostakin maasta, ihan sama mistä. Halusin päästä etäälle al-Shabaabista. Äitini kertoi niille minun kuolleen.

Ali pelkää edelleen äitinsä puolesta. Jos al-Shabaab saa tietää hänen olevan elossa, äiti on vaarassa.

– Suomen vähäinen somaliväestön määrä auttoi päätöksenteossa. Ajattelin, että al-Shabaab ei kuule minusta, jos täällä ihmiset eivät tunne minua ja voin elää ilman pelkoa.

Said sanoo ennen kaikkea halunneensa pois Somaliasta.

– Totta puhuen halusin Pohjoismaihin, mutta lähinnä Norjaan. Siellä asuu sukulaisia ja olin kuullut, että sieltä saa hyvin töitä.

Sahara ja Välimeri ovat Euroopan vallihautoja ja pakolaisten hautoja

Viime vuonna Välimereen hukkui kansainvälisen siirtolaisjärjestö IOM:n tietojen mukaan 3 673 ihmistä. Tanskalaisen pakolaisjärjestön mukaan Saharan autiomaa tappaa jopa enemmän pakolaisia kuin meri. Läheskään kaikki Somaliasta lähtevät eivät selviä raskaasta matkasta Välimeren rannalle. Sahra, Ali ja Said kuuluvat selviytyjiin, mutta onnekkuudesta ei matkan yhteydessä voi puhua.

– Päivällä oli hirvittävän kuuma ja iltaisin kylmä. Öinen pakkanen oli samanlaista, kuin Suomen talvinen sää, Ali kuvailee autiomaan olosuhteita.

Hänen muistojaan Saharan ylityksestä leimaa kammottava tapahtuma, joka tulee uniin edelleen.

– Olin käynyt pitkän kävelymatkan jälkeen nukkumaan, kun heräsin kauheaan hajuun. Rupesin kaivamaan käsilläni hiekkaa. Hetken kaivettuani kosketin hiuksia. Säikähdin tosi paljon. Olin koskettanut hiekkaan hautautuneen naisen päätä.

Alin äiti keräsi matkaa varten rahaa myymällä karjaa ja lainaamalla. Salakuljettajien vaatimalla 6 000 eurolla tekisi Suomesta luksusmatkan tai matkustaisi maailman ympäri, mutta pakomatkalaiset joutuvat kestämään epäinhimillistä kohtelua. Heitä uhkaavat ihmiskauppa, hyväksikäyttö, väkivalta ja kuolema.

– Meitä pidettiin vankeina kanaverkkoaitauksessa vähissä vaatteissa. Meitä piestiin pampuilla ja kepeillä. Salakuljettajat ajoivat aitaukseen jeepeillä välittämättä keitä jäi alle. Välillä he ampuivat kohti.

Ravintoa pakolaiset saivat Alin mukaan juuri ja juuri hengenpitimiksi, hygienia oli surkea ja ihmiset sairastelivat.

– Naisia raiskattiin päivittäin silmiemme edessä, emmekä voineet puuttua siihen, koska pelkäsimme.

Hädässä jokainen jää yksin,koska muillakin on hätä

Alin tavoin Said matkusti Etiopian ja Sudanin kautta. Hän haali rahaa kasaan lainaamalla suvulta ja myymällä vaatteita. Välimeren etelärannalla hän joutui viettämään kolme kuukautta ennen kuin onnistui järjestämään laivamatkan Kreikkaan.

Sahra tuli heikkokuntoisena Somaliasta Kreikkaan. Hänen matkansa tuli maksamaan 15 000 euroa. Vanhemmat keräsivät ja lainasivat summan sukulaisilta ja naapureilta Sahran toipuessa ampumahaavoistaan.

– Pakenin heti, kun vanhempani olivat saaneet rahat kerättyä ja olin riittävän hyvässä kunnossa matkustaakseni yksin.

Hädänalaisista ihmisistä ei juuri ole toistensa auttajiksi.

– Matkalla oli vain ihmisiä, joilta oli riisuttu vaatteiden lisäksi ihmisyys, Ali toteaa.

Said kertoo kohdanneensa muutamia avuliaita matkakumppaneita. Ystävällisyys oli kuitenkin poikkeus.

– Syrjintää, kirouksia,epäonnea ja väkivaltaa, Said kuvaa osakseen tullutta kohtelua.

Sahra oli matkan aikana niin heikko, että muistot ovat enimmäkseen aika hämäriä. Hän uskoo selvinneensä pahimmista tilanteista hyvin osaamansa englannin ansiosta.

– Oli vaikea luottaa ihmisiin, sillä jokainen yritti hyötyä toisista, hän sanoo.

Kuolemanpelko autiomaassa ja merellä, elämä salakuljettajien armoilla ja kertomukset uponneista laivoista ovat jättäneet jälkensä jokaiseen.

– Pelkäsin, että al-Shabaab saisi tietää minun olevan elossa ennen kuin pääsen johonkin turvaan. Heillä on tiedonantajia kaikkialla, Sahra vakuuttaa.

– Kehossani on arpia salakuljettajien pieksämisistä. Kuljetukset paikasta toiseen olivat kauheita. Meidät ahdettiin päällekkäin pieneen lava-autoon. Moni kuoli pelkästään hapenpuutteeseen. Toiset rutistuivat ihmismassan alle, Ali kertoo.

Myös Said kantaa arpia kehossaan muistona. Syvimmät arvet ovat kuitenkin henkisiä.

– Monta kertaa luulin, että tulen hulluksi, kun asiat vain pyörivät mielessä. Se oli myös vaikeaa, etten voinut matkan aikana olla yhteydessä perheeseeni ja kertoa, että olen hengissä.

Kylmyys ja pimeys ovat pieniä ongelmia turvapaikkaa etsivälle

Suomalaisten viranomaisten toimintaan Sahra, Said ja Ali ovat tyytyväisiä. Sahra menetti heti maahan saavuttuaan tajuntansa poliisiasemalla ja hänet kiidätettiin sairaalaan, jossa hän joutui viipymään pitkään ennen turvapaikkahaastattelua.

– Kun pääsin pois, kerroin tarinani. Minulla oli kuvia ajasta, jonka vietin maan alla. Luodit kehossani osoittivat kertomukseni todeksi.

Said tuli Suomeen vuoden 2015 jouluna keskelle kylmää ja pimeää talvea, johon ei ollut osannut varautua mitenkään.

– Sää on kuitenkin pieni ongelma ihmiselle, joka on hakemassa turvapaikkaa, hän huomauttaa.

Sahran tavoin Ali oli huonokuntoinen Suomeen tullessaan.

– Pääsin hoitoon ja sain lääkitystä, nyt voin jo paremmin. Samanlaista kohtelua en ole saanut omassa maassani, enkä muissakaan maissa.”

Ensimmäiset kuukautensa Suomessa eri sairaaloissa viettäneelle Sahralle myönnettiin turvapaikka. Sairaalareissut värittävät hänen arkeaan edelleen.

Hän sanoo, että elämä Suomessa on normaalia, joskin välillä tylsää. Ystävien löytämistä on helpottanut englannin osaaminen.

Yleistä tyytyväisyyttä elämään haittaa vain yksi asia.

– Ikävöin kovasti äitiäni.

Pako on viimeinen oljenkorsi, kun muut mahdollisuudet ovat menneet

Said ja Ali odottavat edelleen turvapaikkapäätöstä vastaanottokeskuksessa. Elämä on yksitoikkoista ja epävarmuus kalvaa miesten mieltä.

Suomalaisiin tutustuminen on osoittautunut vaikeaksi ja rasismi on tullut tutuksi.

– Olen kuullut vihahuutoja esimerkiksi Itäkeskuksessa, mutta en ota niitä henkilökohtaisesti, Said sanoo.

Positiivisempaa vuorovaikutusta on syntynyt junassa, ja joitain sanoja hän on vaihtanut kadulla kantasuomalaistenkin kanssa.

– Paikallisilta somalialaisilta olen saanut vinkkejä suomalaisesta kulttuurista ja pelisäännöistä.

Ainoat Alin tapaamat suomalaiset ovat olleet viranomaisia, joista hän on saanut asiallisen käsityksen.

– Suomalaiset eivät ole kovin puheliaita.

Yksikään haastatelluista ei tekisi matkaa uudelleen, jos valinnanmahdollisuuksia olisi.

– Nyt lähtöä harkitseville sanoisin, että älkää lähtekö, jollei teitä yritetä tappaa, Sahra sanoo.

Ali on samoilla linjoilla.

– En suosittele kenellekään lähtöä, mutta ymmärrän epätoivon, joka saa ihmiset matkaan. Ei kukaan lähde ilman pakottavaa syytä.

Pelko kielteisestä päätöksestä varjostaa Alin elämää.

– Jos Suomen viranomaiset lähettävät ihmisiä takaisin, niin mielestäni he tekevät yhteistyötä al-Shabaabin kanssa. Silloin he ovat vastuussa kaikista ihmisistä, jotka palautettuina tulevat tapetuksi.