Taiteella voi olla lukemattomia erilaisia tehtäviä, vaikka moni asiaa ajatellut onkin pyrkinyt yhteen, kaikkivoipaan tehtävänmäärittelyyn. Yhteen teokseen voi suhtautua yhtäaikaisesti monella tavalla.
Modernistisen taidekasvatuksen saaneena oletin pitkään, että taideteoksen vastaanotossa samastuminen on se kaikkein naiivein ja epä-älyllisin. Nykyään minun ei ole vaikea katsoa yhtä teosta samanaikaisesti monesta eri vinkkelistä. Onko se hyvännäköinen ja vaikuttava kauneudellaan, rumuudellaan tai jollain muulla esteettissävyisellä ominaisuudellaan? Antaako se minulle virikkeitä esimerkiksi tarkastella maailmaa ihan uudella tavalla? Antaako se minulle älyllistä pohdittavaa, parhaimmillaan moneksi illaksi? Kytkeytyykö se omaan elämääni ja tärkeäksi kokemiini kysymyksiin jollain tavalla?
Samastuminenkaan ei enää tunnu niin epä-älylliseltä. Varsinkaan silloin, kun kyse on yhteiskunnallisesti kantaaottavasta taiteesta. Miten muuten taide voisi auttaa muuttamaan elämää paremmaksi tai ymmärtämään mahdollisia epäkohtia, jos sen avulla ei voisi pureutua omaan henkilöhistoriaansa, vajavaiseen ymmärrykseensä, omiin arvovalintoihinsa.
Mikä on katsojalle pysäyttävämpää kuin se, että huomaa välillä jopa nauravansa asialle, jolle ei saisi nauraa?
Jos taide vaikuttaa, se vaikuttaa silloin, kun sen tuntee omissa munaskuissaan, silloin kun se pakottaa sinut kysymään itseltäsi niitä vaikeimpia kysymyksiä ja kun se auttaa ymmärtämään sellaista, mitä aiemmin et ole ymmärtänyt tai uskaltanut yrittää ymmärtää.
Nykyään yritänkin suorastaan metodisesti löytää jonkun tavan samastua taiteeseen. Vanhemmiten minulle on kuitenkin toisinaan tullut valitettavan setämäinen olo, ja esimerkiksi minua nuorempien naisten taide on ollut minulle joskus mysteeri. Mutta sekin on ollut todellisuudessa aika haastava alue, joka vain lisää taidekokemuksen rikkautta. Kuin asettaisin itselleni tehtävän rikkoa toiseuden tuottamia ajattelun esteitä.
Jotkut aihepiirit ovat vieraudessaan erityisen vaikeita, koska samastumispintoja ei tahdo löytyä.
Aina kun luen juttuja pedofiileistä tai ylipäänsä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, olen hieman hämilläni, koska minun on vaikea samastua – vaikea itsekseni kuvitella tilannetta, jossa olisin seksuaalisesti kiinnostunut lapsista tai tuntisin halua raiskata naisia. Pedofilia ja kaikki muukin seksuaalinen hyväksikäyttö ovat kuitenkin aito yhteiskunnallinen ongelma, joten niiden eri puolten ymmärtäminen on tärkeää. Pakotan siis silloin tällöin itseni miettimään näitä vaikeita asioita.
Seksuaalisen hyväksikäytön uhrienkaan ymmärtäminen ei ole aina kovin yksinkertainen asia. Uhrien mahdollisesti tuntemat syyllisyys ja häpeä tuntuvat oudoilta. Kuitenkin tiedän, että uhri jää aivan liian usein yksin, vaille apua ja ymmärrystä.
Nykyään on tapana puhua ”hyvinvointitaiteesta”, mikä on alkanut ärsyttääkin joitain taiteilijoita. Taiteen mahdolliset hyvinvointivaikutukset ja siihen käytettävät metodit eivät kuitenkaan ole sen yksinkertaisempia kuin taiteen muutkaan mahdolliset tehtävät. Tarjolla on laaja kirjo. Esimerkiksi tietty nopea pahoinvointivaikutus voi pitempikestoisessa, tietyllä tavoin puhdistavassa vaikutuksessaan muuttua varsin voimakkaaksi hyvinvointivaikutukseksi.
Tällaisin aatoksin minun on helpompi lähestyä Hanna Nauskan (s. 1978) taidetta MUU galleriassa (3.–22.6.). Hän kertoo omasta hyväksikäytetyksi tulleen uhrin tilanteestaan ja keinoista selviytyä. Hänellä on pyrkimys vaikuttaa taiteellaan, mutta hän ei tee sitä dokumentaarisin keinoin eikä yritä opettaa katsojaa vaan pyrkii pikemminkin rikkomaan tabuja.
Tabuja ei tunnetusti rikota helposti, eikä esimerkiksi pelkkä faktojen toistelu ole riittävä keino. Ehkä on niin, että tässä tarvitaan juuri taiteen keinoja – taiteen monia keinoja. Yksi niistä on Bertolt Brechtiltä ja Viktor Šklovskilta tuttu vieraannuttaminen.
Tässä Nauska onkin oivallisessa asemassa. Hän on monitaiteilija, jonka arsenaaliin kuuluvat melkein kaikki taiteenlajit, hän on veistäjä, installoija ja performanssitaiteilija – myös laulaja ja lauluntekijä.
Hänellä ei ole yhtä totuutta, jonka hän haluaisi kertoa eikä jotain tiettyä metodia, jolla kertoa. Hän pystyy rikkomaan ajattelumme automatisaatiota monin keinoin. On kuin hän noudattaisi Šklovskin maksiimia: ”Taide pyrkii antamaan kokemuksen asiasta nähtynä, ei vain todettuna; taiteen keino on asioiden vieraannuttamisen ja vaikeutetun muodon keino, joka kasvattaa havaitsemisen vaikeutta ja kestoa, sillä taiteessa vastaanottoprosessi on itsetarkoituksellinen, ja sitä on jatkettava.”
Yksi tällainen vieraannuttamisen keino on huumori. Nauskan strategia on karnevalistinen ja hän kykenee hyödyntämään groteskin – omituisen, epämuodostuneen ja ennen kaikkea sovinnaisista merkityskategorioista pakenevan – kaikki tehot. Nauska on rönsyävä, barokkimainen – toisinaan jopa ITE-taiteen ulottuvuuksia muistuttava – ja kaikessa tässä estottomasti ilakoiva.
Itse asiassa juuri, se, että hän kykenee lähestymään huumorilla aihetta, jossa ei ole mitään humoristista, on loistava tehokeino. Mikä on katsojalle pysäyttävämpää kuin se, että huomaa välillä jopa nauravansa asialle, jolle ei saisi nauraa?
Syntyvä ristiriitainen tunne on sukua ristiriidalle, joka on Nauskan oman kokemuksen kanssa analoginen. Murtamalla myyttejä raiskatun leimasta hän kertoo meille, että kuka tahansa voi tulla uhriksi, mutta pystyy silti vaikka rakastumaan ja tuntemaan kaikkia mahdollisia tunteita. Ja kertomaan niistä monin tavoin.
Kirjoittaja on lähinnä kuvataiteen alueella työskentelevä kulttuurialan prekaari, jonka eduskunta määritteli vastoin hänen tahtoaan yrittäjäksi 1.1.2016 alkaen.
uutiskirje 