Tämän vuoden kevättä moni odotti kauhun tuntein. Hollannin ja Ranskan äärioikeiston piti vyöryttää ensin omat maansa ja viitoittaa tietä koko Euroopan muutokselle. Syksyllä ehkä Saksakin vähintään horjuisi. Äärikansallismieliset ottaisivat niskalenkin globalisteista. Itä-Euroopan tie olisi myös lännen tie.
Kuinka toisin kaikki onkaan nyt Suomen laskeutuessa juhannukseen ja syvimpään lomakauteen.
Maaliskuussa Hollannissa keskustaoikeistolainen VVD otti torjuntavoiton Geert Wildersin Vapauspuolueesta. Puolitoista viikkoa sitten Ranskan parlamenttivaalien ensimmäisellä kierroksella Kansallisen rintaman tulokseksi jäi 13,2 prosenttia. Britannian yllätysvaalien voittaja oli Labour.
Suomessa perussuomalaiset ottivat rajusti takkiinsa jo kuntavaaleissa, mutta puolueensa he hajottivat ihan itse ilman äänestäjien apua.
”Heidän maailmansa loppu, meidän maailmamme alku”, julisti Marine Le Pen voitonvarmana viime vuonna. Nyt Le Penin ja hänen kaltaistensa maailman alkaminen ainakin siirtyy tuntemattomaan tulevaisuuteen.
Olemme ehkä jälleen saranakohdassa. Oikeaa ei seuraa vasen, mutta pimeyden voimat väistyvät, liberaalit nousevat.
Edellistä vaihetta kesti vajaat 20 vuotta. Populismin tutkija Emilia Palonen kirjoitti Politiikasta.fi -verkkojulkaisussa maaliskuussa, että eurooppalaisessa populismissa 1990–2000-luvun vaihde oli keskeistä aikaa. Maahanmuuttokriittinen oikeistopopulismi nousi Tanskassa ja Hollannissa, Itävallassa ja Italiassa se oli vaikuttanut jo jonkin aikaa.
Palonen huomautti, että myös Timo Soinin yleisöosastokirjoituksissa Helsingin Sanomissa oli 2000-luvun alussa viittauksia juuri Tanskaan ja Alankomaihin. ”Hän hyppäsi liikkuvaan junaan.”
Muissa maissa oikeistopopulistit ovat, jos eivät nyt seinään törmänneet, niin ajautuneet kuitenkin sivuraiteelle. Näin kävi viime viikolla myös Suomessa. Osa toki vaikuttaa edelleen hallituksessa, mutta enää nöyränä apupuolueena.
Populismin logiikkaa on verrattu skandaalien logiikkaan: niillä on alku, kiehumispiste ja sitten ne tyyntyvät. Sama tarina toistuu hämmästyttävällä tavalla maasta toiseen.
Mikä käänteen sitten on saanut aikaan? Syitä on tietysti monia. Ehkä äärioikeiston ylilyönnit ylittivät perimmiltään tolkullisten ihmisten sietämispisteen. Talouskasvu ja työllisyyden paraneminen Euroopassa rauhoittavat yhteiskuntaa. Donald Trumpin esimerkki pelottaa. ”Pakolaiskriisillä” pelottelu meni metsään.
Nykyaikana kyse on suurelta osin myös johtajista, mutta Emmanuel Macron ja Jeremy Corbyn edustavat eri sukupolvia ja erilaista ajattelua. Toisella on henkilökohtaista karismaa, toisella ei niinkään. Avainasia onkin ehkä selkeä ja uskottava vaihtoehto kyvykkäästi ilmaistuna.
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi
uutiskirje 
