Olen ollut koko elämäni onnekas. Elämässäni on ollut vähän todellisia suruja. Koskaan en ole kokenut mitään sellaista, jota voisin kuvailla ”lohduttomaksi suruksi”. Ystäviäkin on kuollut jo aika paljon, mutta olen alkanut hiljalleen tajuta sen väistämättömyyden. Se kuuluu elämään kuin luonnollisena reunaehtona.
En itse asiassa osaa edes kuvitella, mitä lohduton suru voisi olla. Haluaisin jopa uskoa, että sellaista ei voi olla olemassakaan. Pitää vain osata löytää oikea lohtu ja oikeat lohduttajat. Olen löytänyt pienissä vastoinkäymisissä ja suuremmissa suruissakin aina lohtua. Useimmiten lohdun tarjoaa kanssaihminen, joka osaa jakaa kanssani samoja asioita.
Joskus lohduntarjoaja on taideteos – olkoon se kirja, biisi tai maalaus – tai pikemminkin teoksen tuottamat ajatuskulut kaikkine outoinekin assosiaatioineen. Taiteilijalta ei tuolloin, jos muutenkaan, tarvitse kysyä mitään lupaa tulkintoihin. Teos voi käsitellä mitä tahansa, mutta joku sen ulottuvuuksista voi viedä ajatukset sellaiseen suuntaan, että se kykenee käsittelemään niitä asioita, joiden käsittelyyn selkeät sanat, väitelauseet ja rationaalinen ajattelu eivät useinkaan yllä. Tämä on ehkä yksi taiteen suurimmista voimista.
Suurin osa taiteilijoista kieltää taiteen terapeuttisuuden, koska se oudolla tavalla vähentää tekemisen ja tulosten arvoa.
Taide käsittelee aina tavalla tai toisella elämän suuria kysymyksiä: elämää, kuolemaa ja rakkautta. Ei välttämättä suoraan, mutta niihin teemoihin se aina vie. Hyvä taide ei koskaan kerro lopullisia totuuksia vaan pikemminkin viettelee vastaanottajansa ajattelussaan sellaisille alueille, joita tämä ei ole ennen edes osannut kuvitellakaan.
Tulokset ovat varmaankin useimmiten ennakoimattomia, mutta saattavat parhaimmillaan johtaa sellaiseen havahtumiseen, että elämä muuttuu peruuttamattomasti. Kun on joskus oppinut katsomaan jotain asiaa täysin uudella tavalla, uudesta näkökulmasta, ei sitä hevin unohda.
Suurin osa taiteilijoista tietää taiteen olevan terapeuttista tekijälleenkin. Suurin osa taiteilijoista kieltää kuitenkin – ainakin julkisuudessa – taiteen terapeuttisuuden, koska se oudolla tavalla vähentää tekemisen ja tulosten arvoa. Se on ikään kuin ”vain” terapeuttista.
Väitän kuitenkin, että taide on tekijälleen aina terapeuttista. Se ei välttämättä ole suora vastaus mihinkään erityisongelmaan, mutta pelkällä olemassaolollaan se on vastausyritys siihen ongelmaan, joka vaivaa kaikkia luovia, herkkiä ja ajattelevia ihmisiä. Tarkoitan sitä eksistentiaalista tuskaa, joka laittaa kyselemään elämän mahdollisen tarkoituksen perään.
Tuska syntyy tarjolla olevien vastausten moninaisuudesta ja ristiriitaisuudesta. Usein jopa vastausten puutteesta. Tästä tuskasta me emme kukaan ole vapaita.
Samasta syystä taide on vastaanottajalleen aina terapeuttista – kunhan sitä vaadittavaa herkkyyttä on.
Koskettelen näyttelyssä (Art Kaarisilta, 15.10 saakka) keraamista veistosta, useampaakin hyvin samanlaista veistosta. Koskettelen veistoksia poikkeuksellisesti, koska taiteilija on antanut siihen luvan, jopa kehottanut tekemään sitä.
Veistoksissa on polvillaan istuvan figuuri. Yhtä lukuun ottamatta pojalla on käsissään pallo. Veistoksissa on toisistaan poikkeava patina ja pintamateriaali. Sama koskee palloja. Kosketteleva käsi hakeutuu yleensä viimeisenä palloon. Pallo mahtuu juuri sopivasti kouran sisään, ja siksi käsi jää puristamaan sitä pidemmäksi aikaa. Toisin kuin pojan iholla, käsi ei silitä ohimennen ja vain tunnustele materiaalin tuntua. Kuin vaistomaisesti se puristuu pallon ympärille, mikä tuottaa oudon keskittymisen.
Tiedän, että kuvanveistäjä Tarja Malinen on menettänyt viime vuonna 17-vuotiaan poikansa. En osaa samastua siihen varmaankaan kunnolla, koska en ole koskaan kokenut mitään samanlaista.
Malinen ei kuitenkaan käsittele suruaan yksilöidysti eikä kerro tarinaa, vaikka oletankin, että veistosten figuuri on hänen poikansa. Sitäkään hän ei kerro vaan kertoo näyttelynsä teemojen olevan ”suru, kaipaus, toivo, rauha ja rakkaus”. Lohdusta hän ei puhu mitään, mutta eiköhän sanarimpsusta synny ovelasti lineaarinen tarina, joka päätyy lohduista suurimpaan: rakkauteen.
Koskiessani veistosta murran myös taideteoksen roolia taideobjektina, jollaisia on tapana käydä katsomassa taidenäyttelyssä. Taideteokseen ei normaalisti saa koskea, sitä yleensä vain katsotaan. Sitten siitä voidaan jälkikäteen puhua ystävien kanssa. Yleensä katsominen tapahtuu tietyn kuvitellun optimietäisyyden takaa. Ihmistä, joka työntää kasvonsa aivan kiinni taideteokseen tutkiakseen sen pintaa mahdollisimman tarkkaan, katsotaan kummastellen.
Puristaessani käteni pojan sylissä olevan pallon ympärille ajaudun myös miettimään teorioita taiteen synnystä. Varsinaista taideinstituutioon kuuluvaa kuvanveistoa edeltävässä kuvanveiston kaltaisessa toiminnassa on epäilemättä ollut kyse rituaaliesineistä. Rituaaleilla yhteisö muun muassa vahvistaa yhteisöllisyyttään.
Taiteen synnyn lisäksi sen mahdollisia tehtäviäkin mietitään jatkuvasti. En usko, että taiteella voi olla muita määriteltävissä olevia tehtäviä kuin ne, mitä sille kulloinkin satunnaisesti annamme.
Taide jaettuna on aina yhteisöllistä ja siten myös yhteiskunnallista. Taide käsittelee ihmisten kaikkien vuorovaikutussuhteiden verkostoja. Niihin kuuluu myös kyky empatiaan, surun ja rakkauden jakaminen sekä lohdun hakeminen.
Malisen veistokset toivat minulle käsin kosketeltavasti rituaalin mieleen. Mutta rituaali ei näyttäytynyt kaavamaisena ja ulkokohtaisena. Se vei minut rituaalin – ja samalla veistotaiteen – syntyyn. Haluun olla yhtä ihmisten kanssa ja saada juuri siitä lohtua tarvittaessa.
uutiskirje 
