Muistotilaisuus ensi kesänä
Tammisaaren punavankimuistomerkin hoitoyhdistys järjestää Dragsvikin muistomerkillä 9. 6. 2018 klo 11 sisällissodan 100-vuotismuistotilaisuuden. Se on kaikille avoin.
Muistopuheen pitää arkkipiispa Kari Mäkinen. Muita puhujia ovat kirjailija Sirpa Kähkönen, historioitsija Sture Lindholm ja oikeushammaslääkäri Helena Ranta. Kähkösen teos Tammisaaren vankileiri julkaistaan huhtikuussa 2018.
Tilaisuudessa paljastetaan muistolaatta. Sen tarkoitus on olla hiljentymispaikka niille ihmisille, joiden läheisiä on surmattu sisällissodan yhteydessä.
Suomessa oli kesällä 1918 kymmeniä vankileirejä. Miksi juuri Tammisaaren vankileiristä tuli kaikkein pahin kuolemanleiri, sitä on selvittänyt Sture Lindholm kirjassaan Vankileirihelvetti Dragsvik – Tammisaaren joukkokuolema 1918.
Kirjassa kuvataan seikkaperäisesti toukokuun lopussa perustetun vankileirin tapahtumia kesäkuukausien aikana, jolloin olosuhteet leirillä olivat sietämättömimmät.
Lindholm antaa äänen ennen kaikkea vangeille itselleen ja heidän omaisilleen sekä myös leirin lääkäreille. Hän kuitenkin harmittelee, että muistitietoa on säilynyt vain punaisilta. Vanginvartijoiden tai suojeluskuntalaisten päiväkirjoja tai muita kirjoituksia hän ei ole löytänyt, paitsi diakonissa Edith Sjöstenin arkistosta.
Tuhansia vankeja hetkessä
Sisällissodan voittajapuoli vangitsi 75 000– 80 000 punaista – tarkkaa kokonaismäärää on Lindholmin mukaan vaikea arvioida. Sotatoimet oli lopetettu toukokuun alussa ja 18. toukokuuta Tammisaari mainittiin ensimmäisen kerran vankien yhdeksi sijoituspaikaksi.
Vain viisi päivää myöhemmin kasarmialueelle saapui 300 työkuntoista vankia ja 200 asevelvollista ympäröimään alue piikkilangalla. Ensimmäinen vankikuljetus saapui jo 28. toukokuuta. Samalla junalla tuli leirin johtaja.
Kasarmissa asui venäläissotilaita aikanaan noin 2 500. Punavankeja kasarmille ahdettiin kolminkertaisesti ja enemmänkin. Vangit kuljetettiin junien tavaravaunuissa. ”Suljetuissa, ahtaissa tavaravaunuissa vangit kärsivät janosta ja kuumuudesta – ja sietämättömästä löyhkästä, koska saniteettiolot olivat järkyttävät”, Lindholm kuvaa.
Suurimmillaan vankimäärä Tammisaaressa oli 24. kesäkuuta. Silloin leirillä oli 8 597 vankia. Tuohon aikaan Tammisaaren kaupungissa oli noin 3 000 asukasta.
Kaoottinen alku
Touko-kesäkuussa 1918 Dragsvikin porteista astui sisään lähes tarkalleen 10 000 punavankia. Heistä joka kolmas kuoli lähikuukausien aikana täysin sietämättömissä olosuhteissa.
Tammisaareen siirrettiin muun muassa niitä vankeja, jotka vangittiin valkoisella alueella jo sisällissodan alussa. Nämä työväenyhdistysten aktiivit ja lehdistön edustajat sijoitettiin aluksi vankileirille Kokkolaan. Kun heidät siirrettiin Tammisaareen, he olivat olleet vangittuina pisimmillään jo helmikuusta lähtien. Monet heistä potivat niin sanottua toisintokuumetta, joka levisi täiden välityksellä muihinkin leirin vankeihin. Myös punatauti ja espanjantauti olivat yleisiä vankien keskuudessa.
17-vuotias vaasalainen vanki Lauri Roine muistelee Kokkolan vankien saapumista: ”Nämä seitsemänsataa olivat jo Tammisaareen vankileirille saapuessaan niin heikkoja, sairaita ja laihoja, että he yrittivät kävellessään tukea toinen toisiaan.(..) ja heillä oli selässään punaisella värillä maalatut isot roomalaiset numerot.”
Nälkä ja jano
Elintarvikehuolto oli tuolloin suurissa vaikeuksissa koko maassa. Viljantuonti Venäjältä oli loppunut ja Saksassakin vallitsi nälänhätä. Lisäksi sotavankilaitos päätyi kieltämään omaisten ruokalähetykset vangeille, mikä koitui tuhansien vankien kohtaloksi.
Tammisaaren vankileirillä olisi tarvittu tonneittain ruokaa joka päivä. Käytännössä vangit saivat kesäkuussa monen päivän ajan vain yhden suolasillin ja kauhallisen puoliksi mätää lipeäkalakeittoa.
Monet vangit muistelivat vapautumisensa jälkeen vielä pitkään kauhulla kalakeittoa. Se valmistettiin siten, että kuiva kala laitettiin laatikoihin, joita pidettiin kolme päivää meressä. Oikeaoppisesti kalaa olisi täytynyt
pitää kylmässä vedessä, mutta Tammisaaressa liotus tapahtui kesäkuussa lämpimässä rantavedessä. Valmis keitto oli tuhoisaa ravintoa heikkokuntoisille vangeille.
Juomavedestäkin leirillä oli kova pula. Kasarmin vesivarat olivat täysin riittämättömät suurelle vankimäärälle. Ja vaikka kasarmialue on meren rannalla, vangeilla ei alkuun ollut pääsyä meriveden ääreen.
Neljä päivää leivättä
Juhannuksen alla ruoka loppui vangeilta kokonaan kolmeksi tai neljäksi päiväksi. Syynä tapahtuneeseen oli Lindholmin mukaan erehdys ruokatilauksissa.
Nälkä leirissä oli niin kova, että vangit kuorivat alueen kaikki puut tehdäkseen kuoresta leivän korviketta. He söivät heinät ja kaiken mitä maasta löytyi.
Nälässä ja janossa ja liassa – saniteettitilat olivat leirillä alkeelliset – eläneet sairaat vangit eivät kestäneet. Vankeja kuoli joka päivä kymmeniä. Heinäkuussa heitä kuoli keskimäärin yli 30 päivässä. Pahin päivä oli 20. heinäkuuta, jolloin kuoli 65 ihmistä.
Joukkokuoleman selittäjä Lindholmin mukaan olikin nälkä ja taudit. Sotasurmat -tietokannan mukaan Dragsvikissä ammuttiin 13 vankia.
Vankien kuolleisuus kasvoi räjähdysmäisesti vain Tammisaaressa. Elokuun aikana siellä kuoli 763 vankia. Lahdessa, jossa vankeja oli enemmän kuin Tammisaaressa, kuoli elokuussa 151 vankia.
Nälkiintyneille ja heikkokuntoisille vangeille oli helvetillistä piinaa madella hellepäivän paahteessa tai sadesäällä lähes 8 000 vangin ruokajonossa. Pekka Railo – joka myöhemmin toimi Helsingin apulaiskaupunginjohtajana – on kuvannut, miten vanginvartijat löivät vankeja milloin milläkin kepillä, vaijerinpätkällä tai muulla sopivalla aseella. ”Ja jos jono ei pysynyt suorana, vartijat saattoivat ampua varoituslaukauksen.”
”Ei tahallista”
Leiristä selvinneet ovat väittäneet useasti, että voittajat yrittivät tarkoituksella näännyttää vangit hengiltä. Lindholmin mukaan Tammisaaren nälkäkatastrofi ei ollut tahallaan aiheutettu. Omaisten ruokapakettien kielto edesauttoi katastrofin syntymistä, mutta määräyksen taustalla oli viranomaisten huoli maan yleisestä elintarvikehuollosta ja usko siihen, että vankilaviranomaiset kykenisivät ruokkimaan vangit.
Vastuuta nälkäkatastrofista palloteltiin vankilajärjestelmän eri tasojen – ruuan toimittajan ja ruokatilausten tekijä – välillä. ”Ehkä molemmat tahot ummistivat silmänsä ilmiselvältä katastrofilta”, Lindholm toteaa kirjassa.
Tietoja leirin katastrofaalisista olosuhteista ei lopulta voitu täysin ohittaa maan johdossakaan. Asiasta tehdyn välikysymyksen käsittely eduskunnassa heinäkuun lopulla kuvasi Lindholmin mukaan kansanedustajien itsepetosta. Paasikiven senaatti yritti pelastaa kasvonsa kaunistelemalla vankileirien tilannetta.
Jotain kuitenkin alkoi tapahtua. ”Suhteellisen vaarattomia” tai ”suosituksen työnantajaltaan saaneita” vankeja alettiin vapauttaa.
Tigerstedt raportoi
Tammisaaren vankien olosuhteista syntyi kansainvälinen skandaali, kun leirin uuden ylilääkärin Robert Tigerstedtin heinäkuun lopussa tekemä raportti vuosi julkisuuteen Ruotsissa.
”Riittämätön ravinto sekä ravinnon ja veden kelpaamattoman laadun aiheuttamat vaikeat ruoansulatushäiriöt on syytä katsoa merkittävimmiksi syiksi vankileirissä vallitsevaan suureen sairastavuuteen ja kuolleisuuteen”, Tigerstedt toteaa.
Hänen mukaansa suurta kuolleisuutta Tammisaaressa ei aiheuttanut mikään kulkutauti tai tarttuva sairaus, vaan syynä oli huono hygienia ja puutteelliset ravitsemukselliset olot. Loppukesästä olot leirillä jo hiukan paranivat. Lindholmin mukaan muutos ei ollut pelkästään Tigerstedtin raportin ansiota.
Syyskuun puolivälissä Dragsvikin vankileiri muuttui pakkotyölaitokseksi. Tammisaaressa alkoi poliittisten vankien aikakausi.
Muistomerkki nousee
Vankileirin kauheuksista vaiettiin vuosikymmeniksi. Dragsvikin joukkohauta varuskunnan lähellä olevalla kankaalla oli aidattu jo vuonna 1918, mutta sitä ei oltu hoidettu ollenkaan. Vasta vuonna 1951 paikalle saatiin muistokivi. Hautapaikka on Suomen suurin joukkohauta.
Muistokiveen hakattu teksti ei kaikkia miellyttänyt. ”Äärivasemmisto teki vuoden 1918 sodasta ja vankileireistä aseen, mikä kärjisti poliittisten puolien asenteita entisestään”, Lindholm kirjoittaa. ”Voittajan koston uhreista” puhuminen loukkasi Tammisaaren kaupungin porvarillista väestöä.
Entisten Punakaartilaisten jälkeen muistomerkin hoidon otti vastuulleen kansalaiskomitea, joka hankki muistomerkkiin nimikyltit yli 2 800 vainajalle. Sotasurmat 1914–1922 -tilastot valmistuivat vuonna 2003, minkä jälkeen Tammisaaren leirin kuolleisuuslukuja korjattiin. Nyt laatoissa on 3 446 nimeä. Nimilaattojen tarkistus jatkuu yhä.
”Tuskin koskaan saadaan selville, montako ihmishenkeä Dragsvikin leirihelvetti tarkalleen vaati”, Sture Lindholm toteaa.
Muistotilaisuus ensi kesänä
Tammisaaren punavankimuistomerkin hoitoyhdistys järjestää Dragsvikin muistomerkillä 9. 6. 2018 klo 11 sisällissodan 100-vuotismuistotilaisuuden. Se on kaikille avoin.
Muistopuheen pitää arkkipiispa Kari Mäkinen. Muita puhujia ovat kirjailija Sirpa Kähkönen, historioitsija Sture Lindholm ja oikeushammaslääkäri Helena Ranta. Kähkösen teos Tammisaaren vankileiri julkaistaan huhtikuussa 2018.
Tilaisuudessa paljastetaan muistolaatta. Sen tarkoitus on olla hiljentymispaikka niille ihmisille, joiden läheisiä on surmattu sisällissodan yhteydessä.
uutiskirje 
