Minulla oli kasvain rinnassa.
Vieläkin itkettää kun puhun sairastumisesta. Minusta on muutenkin tullut sairauden jälkeen herkempi. Ihan kummallisetkin asiat itkettävät.
Kaksi vuotta sitten syyskuun alussa menin lopulta työterveyteen, ja sieltä minut lähetettiin saman tien kiireellisenä tapauksena tutkimuksiin, joissa kului syksy.
Se oli rintasyöpä.
Selvisi, että kasvain oli iso, viisisenttinen. Toisesta rinnasta löytyi pienempi kasvain, jota en itse ollut huomannut. Isompaa kasvainta piti pienentää, jotta se voitaisiin leikata. Alkoi sytostaattihoitojen jakso, kahdeksan hoitoa kolmen viikon välein.
Ei ollut kuolemanpelkoa, kun sellaista ei edes kerennyt prosessin aikana ajattelemaan. Toisaalta toitotin itselleni, että paranen.
Sytostaattihoidon jälkeen meni aina viikko tosi huonovointisena sängyn pohjalla. Ei pystynyt tekemään juuri mitään eikä syömään.
Minulla oli kuitenkin hyvä tuuri siinä, että veriarvoni pysyivät hyvinä ja sytostaatit pystyttiin antamaan ajallaan. Ei ollut tulehduksia tai sairauksia, vaikka meillä kolme koululaista kiikutti koko ajan pöpöjä kotiin.
Sitten toukokuussa tuli rintojen leikkaamisen aika. Toisesta rinnasta kasvain oli hävinnyt, mutta toisessa oli yhä kolmen sentin kasvain. Lääkäri ehdotti, että toinen rinta poistetaan. Koska oli olemassa riski, että syöpä uusii jäljelle jäävään rintaan, pyysin, että molemmat rinnat poistetaan.
Rintojen poistaminen ei tuntunut silloin eikä tunnu nytkään hirveän isolta asialta, vaikka toki itku pääsi, kun leikkauksen jälkeen heräämössä katsoin leikkaushaavoja peilistä.
Isompi juttu oli hiusten lähtö sytostaattien vuoksi. Ehkä siksi, että minulla oli pitkään paksut, pitkät hiukset. Toisen hoidon jälkeen olin kalju.
Toitotin itselleni, että paranen.
Leikkaus oli iso, kesti kuusi tuntia ja siinä poistettiin myös kainaloista imusolmukkeet, koska niissäkin oli syöpäkasvaimia.
Rintojen kohdalta ja kainaloista roikkui neljä letkua, joilla kerättiin leikkausalueelle kertyvää nestettä pusseihin. Kotiuduin pussit mukanani.
Kesän aikana kävin punkteerattavana, jotta nestettä saatiin pois. Pisteltiin ja kokeiltiin, ja se sattui aivan hirveästi
Imujärjestelmä muuttui yläkropassa, eikä se vieläkään toimi normaalisti.
Viime vuoden elokuussa alkoi sädehoito. Se oli helppo homma, makasin vain laitteessa 30 minuuttia kerralla.
Syyskuun alussa palasin töihin hoitajaksi Oulun kaupungin kotisairaanhoitoon. Oli oleellinen osa paranemisprosessiani, että kykenin olemaan mukana työelämässä.
Tuolloin 10-, 12- ja 14-vuotiaille pojilleni kerroin sairaudestani avoimesti alusta lähtien. Emme keskustelleet kuolemasta ollenkaan. Korostin, että lääkäri sanoi minun paranevan.
Kun sytostaattihoidot olivat puolessa välissä, nuorimmaiseni sanoi minulle, että kyllä sinä äiti pärjäät, kun sinulla on meidät. Sen muistaminen itkettää yhä.
Pojat olivat reippaita, oppivat huolehtimaan koirien ulkoiluttamiset. Pahimpina viikkoinani he olivat isänsä luona.
Kun olin paremmassa kunnossa, meillä oli kivaa tavallista arkea.
On käsittämätöntä, kuinka paljon ihmiset välittävät, kun tilanne on vakava. Perheeltä ja ystäviltä on tullut apua, tukea ja myötätuntoa.
Sairaus on ollut yksi osa elämääni. Sen seurauksena olen oppinut kuuntelemaan itseäni enemmän ja ymmärtänyt, että elämästä ja ihan pienistäkin asioista pitää nauttia.
Sitä ehkä pelkään nyt, että joudun uudelleen samaan rumbaan. Sytostaattihoidot olivat kohdallani niin hirveät, etten toivo pahimmalle vihamiehellenikään sellaisia.
Ennuste on hyvä, koska kaikki syöpäkasvaimet saatiin pois. Hormoniperäisen syövän uusiminen on kuitenkin iso riski. Siksi munasarjanikin vielä poistettiin viime talvena.
Seuraava kontrolli on marraskuussa, ja toki se vähän jännittää.
uutiskirje 
