Nietzsche kysyi, mikä meitä pakottaa omaksumaan, että on olemassa ”toden” ja ”väärän” olennainen vastakohta. Eikö riitä, jos oletamme näennäisyyden eri asteita, sen vaaleampia ja tummempia varjoja sekä yleisiä värisävyjä kuin kuvataidemaalarit:
”Miksi maailma, joka jotenkin koskee meitä, ei voisi olla fiktio? Ja eikö sille, joka kysyy: ´mutta kuuluuhan fiktioon sen tekijä`, ole lupa vastata suoraan: Minkä tähden? Eikö tämä ´kuuluu` ehkä sekin kuuluu fiktioon? Eikö sitten ole lupa olla vähitellen hiukan ivallinen subjektia, samoin kuin predikaattia ja objektia kohtaan? Eikö filosofi saisi kohota kielioppiin uskomisen tasoa korkeammalle?”
Puheliaan maailman uteliaisuus on niin korvia huumaavaa, että julkisuuden häly peittää alleen synkän epäilijän välihuudot: ”Tahdommeko sittenkin totuuden sijaan pelkkää erhettä?”
Filosofi Jürgen Habermas (s.1929) epäili jo vuonna 1962 ilmestyneessä Julkisuuden rakennemuutos -teoksessaan, että sananvapaudessa kävi aidon vapautumisen suhteen päinvastoin mihin pyrittiin. Tiedotusvälineiden kaupallistumiskehitys madalsi kynnystä, joka erotti ihmisten keskinäisen kanssakäymisen tavarankierrosta. Mediassa kaikki on kaupan ja markkinahäly peittää alleen myös niin sanotusti asialinjalla pysyttelevien lähettämät viestit.
Friedrich Hegel (1770–1831) jo oivalsi, että porvarillisen sivistyksen kohtalona on aina jäädä yhteiskunnallisesti välttämättömän työn kahleisiin. Jürgen Habermasin mukaan tämä vanhan porvarillisen yhteiskunnan ristiriita jatkuu nykyään kiistana siitä, missä määrin pitäisi panostaa persoonallisuuden kasvattamiseen ja missä rajoittua pelkästään valmiuksia välittävään koulutukseen.
Mainontaa ja mielipidehuoltoa
Yksityiskirjeenvaihtojärjestelmän pohjalta aloittanut lehdistö muuttui ensin uutisjulkaisulaitoksesta julkisen mielipiteen edustajaksi, sitten puoluepolitiikan kamppailuvälineeksi. Uutisten myyjästä tuli mielipiteen kaupustelija. Sen jälkeen sanomalehti määriteltiin yritykseksi, joka tuottaa ilmoitustilaa tavarana myydäkseen sen sitten toimituksellisen osan avulla.
Habermasin mielestä on vaikea arvioida, onko julkisuudessa suurempi ja tehokkaampi tiedotusvalta tiedotusvälineillä, toimittajilla vai niiden vastapelureilla, eri organisaatioiden tiedostusosastoilla ja tiedottajilla.
Tämä organisaatioiden harjoittama ”mielipidehuolto” hyödyntää julkisuutta poliittisesti toisin kuin mainonta. Yksityinen mainos kääntyy yksityishenkilöiden, kuluttajien puoleen. Suhdetoiminnan kohde on ”yleinen mielipide.” Sen harjoittaja kätkee kaupalliset tavoitteensa julkisesta hyvästä huolehtivan henkilön rooliasuun.
Mielipidehuolto ylittää mainosilmoituksen puuttumalla ”yleisen mielipiteen” kulkuun luomalla järjestelmällisesti uutistapahtumia tai hyödyntämällä EVA:n tapaan huomiota herättäviä yhteiskunnallisia – tai hömppäaiheita: romanssia, uskontoa, rahaa, lapsia, terveyttä, seksiä, eläimiä.
Suhdetoiminnan päätehtävänä on ”myönnytyksen tehtailu.” Dramaattisesti tosiasioita ja laskelmoituja kaavamaisuuksia (kuten tulevaa eläkepommia) esittäen se pyrkii luomaan uusia, suosiota saavuttavia esikuvia ja symboleja ja kääntämään yleistä mielipidettä uusiin suuntiin.
Totuus löytyy keskustelussa
Jürgen Habermas on ollut yksi aikamme vaikutusvaltaisimpia ajattelijoita. Vuonna 1962 julkaistun Julkisuuden rakennemuutos -tutkimuksensa lisäksi Habermas on saanut maailmalla mainetta vuonna 1981 julkaistulla 1 200-sivuisella Kommunikatiivisen toiminnan teoria -teoksellaan.
Habermas on kehittänyt teoriaa rationaalisuudesta ja kommunikatiivisesta, tiedottavasta ja viestivästä toiminnasta. Millaista vuoropuhelua kaiken järkeistäminen ja yhteiskunnallinen rationalisoituminen synnyttää kansalaisten ja yhteiskuntakoneistojen välillä.
Habermas jatkaa ns. Frankfurtin kriittisen koulukunnan, opettajiensa Max Horkheimerin (1895–1973) sekä Theodor W. Adornon (1903–69) perinteitä.
Edeltäjiensä tapaan hän tarkastelee, mitkä ihmisten ja yhteiskunnan todelliset tavoitteet ovat. Millaisin keinoin nuo tavoitteet ovat saavutettavissa ja miten kielteiset haittavaikutukset on torjuttavissa.
Habermasille on keskeinen ajatus ideaalisesta puhetilanteesta, jolloin yhteiskunnan valtarakenteiden ylläpitämät tietoisuuden muodot eivät estäisi aitoa keskustelua. Kriittisen teorian mukaan sosiologien tärkein tehtävä on valtaideologian synnyttämän väärän tietoisuuden alkuperän paljastaminen. Sen osoittaminen, miten valtaideologia vaikuttaa ihmisten välisten sosiaalisten järjestelmien perusmekanismeihin.
Habermasin mukaan elämme samanaikaisesti omasta toiminnastamme riippumattomassa systeemissä sekä vapaan tahdon ja toiminnan elämismaailmassa. Voimme kieltää moraalisuuden, mutta emme niiden olosuhteiden siveellisyyttä, joissa päivittäin elämme. Vain itsemurha tai vakava mielisairaus vapauttavat meidät tästä pakosta, läsnäolosta sosiaalisessa toiminnassa.
Habermasin mukaan totuus löytyy keskustelussa, jossa eri väitteitä punnitaan vastakkain ja jossa paras tai ainakin järkevin väite voittaa. Edellytyksenä on ihanteellinen puhetilanne: jokaisen kansalaisen mahdollisuus osallistua vapaasti ja tasavertaisesti keskusteluun.
Mikäli ajattelu ei voi liikkua totuuden ja yhteiskunnallisten pätevyysvaatimusten puitteissa, menettävät myös ristiriita ja kritiikki merkityksensä. Silloin olla eri mieltä, sanoa ”ei”, tarkoittaa enää vain ”halua olla toisin.”
Ajan henki muuttui
Vuonna 1984 Habermas totesi, että tulevaisuuden horisontti on supistunut ja ajan henki on politiikan tavoin muuttunut perin pohjin. Niin intellektuellien kuin poliitikkojenkin vastauksista kuvastuu neuvottomuus:
”Koemme päivittäin, että tuotantovoimat muuttuvat tuhon voimiksi ja suunnittelukapasiteetti häiriömahdollisuuksiksi. Autonomia on muuttumassa riippuvuudeksi, emansipaatio alistamiseksi, rationalismi järjettömyydeksi. Intellektuaalisella näyttämöllä yleistyy näkemys, että utooppisten energioiden ehtyminen ei kuvasta vain ohimenevää kulttuuripessimististä mielipideilmastoa vaan nousee syvemmältä. Se saattaisi kuvastaa muutosta modernissa aikatietoisuudessa ylipäätään. Kenties historiallisen ja utooppisen ajattelun välinen sidos on jälleen murtumassa. Kenties ajan hengen rakenne ja politiikan kokonaistilanne ovat muuttumassa.”
Habermas lausui kyseiset sanat 26.10.1984 Espanjan parlamentissa pitämässään puheessa. Nyt 35 vuoden jälkeen ne ovat tulleet lausuntahetkeään paljon ajankohtaisemmiksi, kun olemme nähneet niiden toteutuvan.
Yliperheellinen tuttavuuspiiri
Vapaa, tuttavallinen ja tasavertainen keskustelu tukahtuu helposti, kun maailman kauhut ja tavaramarkkinat tunkeutuvat kotien olohuoneisiin perheenjäsenten sisäisten asioiden väliin. Ne estävät perheenjäsenten keskinäisten asioiden käsittelyn sekä tunteiden vaihdon vaatimat yhteiset rauhalliset hetket. Televisiossa esitetään runsaasti mielipiteitä ja makuarvostelmia, joiden totuudenmukaisuus jää koettelematta.
Joukkoviihdevälineet ovat perimmältään kuluttajakouluttajia. Human interest -jutuilla media on ”sosialisoinut” 1700-luvun psykologisesta kirjallisuudesta peräisin olevat elämäntarinoiden sisällöt. Julkisuus on muuttunut yksityisten elämäntarinoiden julkistamistilaksi, olipa kysymys kadun miehen satunnaisten kohtaloiden tai suunnitelmallisesti luodun tähden noususta julkisuuteen. Myös julkisina tärkeät kehityskulut ja ratkaisut puetaan yksityisyyden asuun.
Perheenjäsenet eivät ehdi vaihtaa keskenään mielipiteitä tai tunteita seuratessaan olohuoneessaan julkisuuden kulissinvaihtoja ja muodikkaita humpuukikäänteitä. Habermas letkauttaakin, että ydinperhe on muuttunut ”yliperheelliseksi tuttavuuspiiriksi.” Julkinen keskustelu on puolestaan vaihtunut vastaanottotapahtumaksi kun ”pääsyvaatimukset vapaa-aikaan” ovat koko ajan löystyneet.
Yksin lukemisen radikaali väheneminen perheissä on yksi ratkaiseva muutos julkisuuden ja sivistyksen rapistumiseen. Seurustelu ja keskustelu koulii sisäistä minää, mutta massakulttuurin kulutuksen tarjoama kokemus haihtuu nopeasti mielestä ja kuihduttaa henkisesti.
Nykyajan ihminen katsoo elämänsä aikana televisiota kymmenen vuotta. Tällä ei Habermasin mielestä näytä olevan kuitenkaan juuri minkäänlaista vaikutusta siihen, kuinka katsoja toimii tv-vastaanottimensa edessä. Arvailuksi jää, millaisia vaikutuksia olisi, jos ihminen lukisi laatukirjallisuutta elämänsä aikana yhtä kauan kuin katsoo televisiota?
Järkeily ei vielä takaa asioiden ymmärtämistä
Habermasin mukaan nykyinen julkisuuskohu sai alkunsa, kun yksityishenkilöt, tarkemmin sanottuna tavaran tuottajat ja kauppiaat alkoivat 1600–1700-luvulla vaatia julkisuuden irrottamista esivallan sääntelevästä otteesta. He haastoivat esivallan julkiseen väittelyyn tavaranvaihdon ja yhteiskunnallisen työn maailmaan sopivista yleisistä kanssakäyntisäännöistä.
Tämän poliittisen mittelön välineeksi haluttiin julkinen järkeily, eli pohtiva julkinen keskustelu. Tosin saksalaisessa kielenkäytössä ”Räsonnement” sisältää kaksi vastakkaista poleemisen kiistelevää vivahdetta: vetoamisen järkeen sekä järkeilyn pilkallisen alentamisen jankuttavaksi saivarteluksi.
Hegel jo huomautti, että järkeily ei yksistään vielä takaa asioiden ymmärtämistä oikein. Pelkästään ulkoisten perusteiden pohjalta tehdyt ratkaisut saattavat aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ellei päätöksen aiheuttamia yleisiä seurauksia ole otettu etukäteen huomioon.
Ennen kuin julkisuus sai valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä varsinaisia poliittisia tehtäviä, sen verhossa kehkeytyi muodoltaan epäpoliittinen julkisuus, kirjallisuuspiiri, jossa yksityishenkilöt pohtivat uuden yksityisyytensä aitoja kokemuksia.
Habermas huomauttaa, että juuri 1700-luku synnytti poliittisen taloustieteen lisäksi psykologian, toisen aidosti porvarillisen tieteen:
”Kiinnostus psykologiaan ohjasi myös pohtivaa keskustelua, jota lukusalien ja teattereiden, museoiden ja konserttien julkisesti saataville tuomat kulttuuriluomukset sytyttivät. Julkisuuteen suuntautunut minuus valisti niiden parissa itseään.”
Varhaisjulkisuuden kohtauspaikkoina toimivat kahvilat, salongit ja pöytäseurat, joissa parannettiin maailmaa ilman virallisia titteleitä, ”ihmisinä.”
Habermasin Julkisuuden rakennemuutos -teoksessa hahmottuu se tosiasia, että esimerkiksi lehdistö on tullut alkupisteeseensä, mistä se 1600-luvulla aloitti. Tuolloin kauppiaat eivät tarvinneet poliittisia lehtiä, mutta lehdet tarvitsivat kauppiaita!
Puolueiden kausittainen vaalijulkisuus
Jos lähtökohdaksi otetaan kansalaisten poliittinen aloitteellisuus, yhteiskunnallisen tiedon aste sekä osallistuminen julkiseen keskusteluun, Habermas ei ole kovinkaan toiveikas demokratian suhteen. Äänioikeutettu väestö ei vastaa kovinkaan hyvin demokraattisen käyttäytymismallin vaatimuksia. Palvelusten saajina kansalaiset suhtautuvat valtioon pikemminkin vaativan asenteen kuin poliittisen osallistumisensa kautta. He odottavat huolenpitoa haluamatta varsinaisesti olla viemässä sitä koskevia päätöksiä läpi. He ovat kosketuksissa valtioon enemmän hallinnon tiloissa ja odotushuoneissa kuin parlamentaarisen vallan loistokkailla käytävillä.
Julkinen poliittinen keskustelu on näivettynyt kausittain pystytettäväksi vaalijulkisuudeksi, joka jatkaa porvarillisen julkisuuden liberaalia kuvitelmaa. Puoluekokoukset ovat puolueiden mainostilaisuuksia, joissa uskollinen pieni kannattajajoukko lausuu iskulauseitaan julki esitellessään ”puoluetuotettaan.”
Vaaleja varten ohimenevästi luodussa, väliaikaiseen toimintaan viritetyssä julkisuudessa hallitsevaksi nousee suhdetoimintajulkisuus, jota järjestöt levittävät järjestäytymättömän yleisön keskuuteen.
Puolue herää henkiin vaaleja varten, jolloin se muistuttaa mainostoimistoa, joka on olemassa vain yhtä tarkoitusta varten: toteuttaakseen mainoskampanjan.
Lähteitä: Jürgen Habermas: Julkisuuden rakennemuutos – Tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta. Suom.Veikko Pietilä. Vastapaino 2005.
Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio – Tekstejä 1981-1985, valinnut ja suomentanut: Jussi Kotkavirta, Gaudeamus 1987.
Jussi Kotkavirta ja Esa Sironen (toim.): Moderni / Postmoderni – Lähtökohtia keskusteluun, Tutkijaliitto 1986.
Tässä juttusarjassa tarkastellaan filosofien, yhteiskuntatieteilijöiden ja kirjailijoiden näkemyksiä journalismista ja tiedonvälityksestä.
uutiskirje 
