Kirjailija Jani Saxell (s. 1972) on tunnettu yhteiskunnallisista ja lennokkaan mielikuvituksellisista romaaneistaan.
– En halua kuvata vain lohdutonta dystopiaa, sillä aina on myös toivoa, hän luonnehtii kirjailijan eetostaan.
Toimittajana Saxell on hakeutunut Venäjän eri kolkkiin, Palestiinaan, Turkkiin, Kuubaan ja Yhdysvaltoihin ja osallistunut eri maiden globalisaatiokriittisiin mielenosoituksiin. Matkoiltaan hän on napsinut myös aiheita teoksiinsa. Uusimmassa romaanissaan Helsinki Underground Saxell yllättäen pysyttelee kotikaupungissaan Helsingissä.
– Minua kiinnostaa kaupunkien syklisyys perikadon partailta optimismiin ja jälleen tuuliajolle, tappion maisemiin. Huomasin, että draamaa, traagisia ja ihmeellisiä tapahtumia ei tarvitse hakea Helsinkiä kauempaa kuten aikaisemmissa romaaneissani.
Saxellin teoksille on ominaista todellisten tapahtumien ja mitä hurjimpien fantasioiden taitava sämplääminen.
Helsinki underground on historian tapahtumissa puikkelehtiva, trillerimäinen tulevaisuuskuva Helsingistä vuonna 2047. Historian saatossa kaupungin uumeniin uponneet pahat voimat uhkaavat uutta uljasta kaupunkia asukkaineen. Apuun, asioita selvittämään rientävät neuvokkaat nuoret tytöt.
– Halusin romaanissani ennustaa sellaisen tulevaisuuden, jossa on palasia sieltä täältä, menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Mukana on paljon inhimillisiä perusasioita ja ihmiskohtaloita, elämän jatkuvuutta yli ajan ja sukupolvien.
Säteilymäärät ja ilmastonmuutos ovat saavuttaneet miltei lakipisteensä, napajäätiköt ovat sulaneet, metsät kaadettu ja suurin osa eliölajeista kuollut sukupuuttoon, muoviroskaiset meret itkevät. Pahimmatkin dystopiat ovat käyneet toteen.
– Viime vuosina monet, varsinkin nuoret ovat kokeneet ympäristöahdistusta. On hienoa, että globaalisti tiedostetaan ilmastonmuutos ja muut ympäristökysymykset, mutta tämä on aiheuttanut myös epäterveitä ilmenemismuotoja, ahdistusta ja lamaantumista. Jos mitään ei tehdä, ilmastoahdistus voi pahimmillaan johtaa ekoterrorismiin.
Terävää ideologiakritiikkiä
– Kirjani keskeisenä teemana on ideologiakritiikki tulevaisuuden suuryhtiöiden, uuden Hansaliiton ja uuden Silkkitien kaltaisia toimijoita kohtaan. Niiden mielestä kaikki ongelmat ratkeavat uuden teknologian, kulutuksen ja uudisrakentamisen myötä. Vastapoolina on vanhauskoisten liike, menneisyyden museointi ja kaiken kehityksen kieltäminen.
Saxell sanoo, että hänen ideologiakritiikkinsä kohdistuu myös siihen, ettei kannattaisi sokeasti uskoa visionääreihin, jotka kertovat, miten asioiden pitäisi olla.
– Haluan osoittaa, kuinka tyhjä ihminen lopultakin on vailla minkäänlaista eettistä kompassia. Kuinka vaikeaa on elää nykyisyydessä kurotettaessa toisaalle kadonnutta, tai tulevaa parempaa aikaa hamuillen.
Helsinki undergroundia on joissakin kritiikeissä markkeerattu dystopiaksi, mutta se ei kuvaa pelkkää lohdutonta dystopiaa.
– Noin kaksi kolmasosaa tekstistä on tulevaisuuden kauhukuvaa, muilta osin teos on utopiaa. Tulevaisuuskuvauksissa eriarvoisuus ja luokkaerot ovat kärjistyneet, mutta myös paljon hyvää kehitystä on havaittavissa.
Tulevaisuuskuva sisältää myös toivoa.
– Halusin kuvata 2040-lukua jollakin ovelalla tavalla myös jonkinlaisena 1920-luvun toisintona, uutta elämännälkää, kaukokaipuuta ja nuorison kokemusten nälkää sisältäen, Saxell sanoo.
Romaanin ensilehdellä on Arvo Turtiaisen 1950-luvulla kirjoittama Balladi Hermannin Ruususta, kokoelmasta Minä rakastan. Taustoittaessaan kirjaansa Saxell luki paljon perinteistä Helsinkiin liittyvää runoutta ja proosaa. Hän haluaa tehdä kirjassaan kunniaa edeltäjilleen samalla lunastaen paikkansa heidän joukossaan.
”En halua kuvata suuria yhteiskunnallisia teemoja vain yhden totuuden näkökulmasta.”
Kirjan historiaosuuksissa palataan vuoden 1900-luvun alun historiaan, 1918 kansalaissotaan, espanjantautiin ja nälänhätään.
– Tuntui ajankohtaisilta kuvata niitä suhteessa siihen, mitä Helsinki on nyt. Kun näistä karmeista tapahtumista oli kulunut muutamia vuosia, virisi toivoa Tulenkantajien, koneromantiikan, jazzin ja kaukokaipuun myötä. Oli täydet bileet pystyssä, mitä kieltolakikaan ei kyennyt hillitsemään.
Tietämättä pandemiasta Saxell tuli romaanissaan kirjoittaneeksi koronaviruksen virittämän aikamme mantran ”kyllä tästä selvitään”.
Yhteiskunnallisuus ohjenuorana
Jani Saxellin kirjailijantyössä yhteiskunnallinen kantaaottavuus on itsestään selvää, orgaanisesti mukana kulkevaa.
– En osaisi kirjoittaa mitään eksistentialistista minärimpuilua, kirjailija Juha Seppälää siteeraten. En halua kuvata suuria yhteiskunnallisia teemoja vain yhden totuuden näkökulmasta vaan kaikessa monimutkaisuudessaan, vaiettujakin asioita esiin tuoden. Sympatiani ovat osattomien ihmisten puolella, en halunnut romaanissani kuvata vain punaista totuutta.
Kolmen lapsen isä luonnehtii itseään hilpeäksi slaavimelankolikoksi, urbaaniksi havumetsäpunkkariksi ja amerikkalaisen populaarikulttuurin kasvattamaksi vihervasemmistolaiseksi.
Meilahdessa lapsuutensa ja nuoruutensa elänyt Saxell haluaa nostaa myös 97-vuotiaaksi eläneen karjalaismummonsa esiin kirjallisena vaikuttajana ja muusana.
– Hän oli minulle todella rakas. Mummoni on kirjojeni vanhojen, ikiaikaisten, viisaiden ja yliluonnollisiakin kykyjä omaavien naisten esikuva. Kirjani eivät ole autofiktiivisiä, mutta ainahan kirjailija hahmojensa välityksellä jollain tavoin kuvaa myös itseään.
Kosmiseksi kotiseutukirjailijaksi ja lähihistoriaan suuntaavaksi maagiseksi realistiksi tunnustautuva Jani Saxell tähdentää, että kirjallisuuden pitää asettaa haasteita niin kirjailijalle kuin lukijoillekin. Tämän Helsinki Underground lunastaa monin verroin.
Jani Saxell: Helsinki Underground. WSOY 2020. 587 sivua.
lehti 