Väinö Linna loi kirjailijana nahkansa perusteellisesti uudelleen pariin otteeseen

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Kansalliskirjailija (WSOY 2020) kertoo kulmikkaasta ja äkkiväärästä miehestä. Mukana on kosolti vauhtia, pakotonta ja rentoa kertomisen iloa.

Kehyskertomuksena on koronakevät 2020 ja fiktiivinen Väinö Linna- aiheinen dokumenttielokuva. Käsikirjoittaja-ohjaaja haluaa olla uskollinen visiolleen, tuottaja kaipaa enemmän säpinää ja naisnäkökulmaa. Onhan pahin kilpailija eli Yellow Films tekemässä juhlavuodeksi Kertun ja Väinön rakkaustarinasta omaa tulkintaansa.

Elokuvamarkkinoita ajatellen on ongelma, että Linnan taiteilijapiireissä tupakoidaan koko ajan. Kahvinjuonti vielä menee. Pitää vain onkia selville, oliko merkki todella Kulta Katriina ja saisiko Meiran sponsoriksi.

Dokumenttielokuva-motiivi mahdollistaa nykyajan ja Linnan aikojen ironisen vertailun. Punatiilitehtaat on ajat sitten muutettu konttoreiksi ja tuotantoyhtiöiden neuvotteluhuoneiksi. Nimettömäksi jäävällä käsikirjoittaja-tuottajalla on limenvihreä tuulitakki, samoin Karo Hämäläisellä. Hän tunnustaa hahmon oitis karikatyyriksi itsestään.

– Toivottavasti elokuvanteko ei ole sentään mennyt aivan yhtä kaupallis-dystooppiseksi kuin romaanissani.

Patsashahmoja ravistelemassa

1900-luvun kansallisista merkkihenkilöistä ollaan Hämäläisen kirjoissa pääsemättömissä.

Urho Kekkonen (Tammi 2005) satirisoi Kekkos-myyttiä. Paavo Nurmi -aiheinen Yksin (WSOY 2015) on minämuotoinen ja lähellä perinteistä elämäkertaromaania. Näköispatsaita Hämäläinen ei ole halunnut ruveta valamaan.

– Kekkos-kirjassa on järkyttävä määrä alaviitteitä. Halusin parodioida Juhani Suomi -tyylistä, kohdettaan palvovaa tutkimusta. Nurmi-kirjan teemoja ovat perfektionismi, yksinäisyys ja ihmisarkuus. Linnan kohdalla teemaksi valikoitui totuus: ketään toista kaunokirjailijaa ei ole Suomessa luettu samalla lailla historiallisena totuutena. Tai vastaavasti ruvettu lyömään sen todellisuuspohjan ”virheellisyyden” vuoksi.

Kansalliskirjailijan kehyskertomus vapauttaa Hämäläisen poimimaan faktoja sieltä täältä, ja yhdistelemään niitä omapäisesti.

Mennään vaikkapa Urjalan kirjaston lainaustilastoihin. Nuori Linna, jolla on kortti 112, ahmii Jules Vernen, Robert Louis Stevensonin ja James Fenimore Cooperin seikkailukirjoja. Ne antavat pontta 1930-luvun poikien intiaanileikkeihin.

Sitten hypätään Tammerkosken pauhuun, Finlaysonin tehdasalueen historiaan ja elokuvateatterien tarjontaan.

Tuntemattoman sotilaan (1954) ja Täällä Pohjantähden alla -trilogian (1959-62) suuret joukkokohtaukset tulivat Hämäläisen mukaan venäläisiltä klassikoilta. Dialogi ja nopeat leikkaukset taas amerikkalaisista Hollywood-melodraamoista.

Taisipa mukana olla myös intiaanileikkien ja -kirjojen henkeä.

Tehtaan varjosta Mäkelän piiriin

Tehtaan varjosta päästäkseen Linnan täytyi kirjoittaa psykologiset eksistentialistisen minärimpuilun kuvauksensa Musta rakkaus (WSOY 1947) ja Päämäärä (1948). Maailmankatsomuksellinen paini olisi jatkunut Messiaassa, mutta käsikirjoitus jäi iäksi kesken.

Kansalliskirjailijassa on mukana hersyvää kuvausta Tampereen kaupunginkirjaston johtajan Mikko Mäkelän ympärille kerääntyneestä piiristä: kahvin ja tupakan voimalla väännetään korkealentoisista kysymyksistä, Helsingin modernistit vastaan Tampereen traditionalistit.

Hämäläinen kaipaisi vastaavaa intohimoa nykykirjallisuuteenkin.

– Mäkelän piiri ja modernistit, samoin 1920-luvun Tulenkantajat ja muut koulukunnat ja sukupolviliikkeet ovat saaneet ihmiset ajattelemaan suuria, ja vieneet estetiikkaa eteenpäin.

Toki toiset aina putoavat, särkyvät tai katkeroituvat.

– Lauri Viidasta (1916-65) piti tulla se Mäkelän piirin tähti. Pispalan miehen runot ovat lakkaamatonta kielellistä ilottelua. Kun Viidan esikoisromaani Moreenia (WSOY 1950) oltiin kääntämässä ruotsiksi ja saksaksi, Linna vaipui syvään henkiseen kriisiin. Sitten Tuntematon meni lujaa ohi. Viita menetti avioliittonsa, mielenterveytensä ja elämänsä hallinnan, Hämäläinen linjaa.

Tilanomistaja torpparien kuvaajana

Kansa taisteli, painokoneet jyskyttivät. Toini Havun haukut vain siivittivät Tuntemattoman ilmiömäistä menetystä.

Ensimmäisellä miljoonallaan Finlaysonin entinen karstaaja ja korjausmies Linna osti Käkisaaren tilan. Hän saattoi pian kokea itsensä komediafilmien tyhmäksi kaupunkilaiseksi.

– Taloudellisesti siinä kävi huonosti, mutta kirjallisuuden kannalta huomattavasti paremmin. Kaupunkioloissa Pohjantähti-trilogiaa olisi ollut mahdoton kirjoittaa, Hämäläinen naurahtaa.

Product placement -mainonta osattiin jo 1950-luvulla. Hämäläinen zoomaa Maaseudun Tulevaisuuden haastatteluun alkuvuodelta 1956. Tuore isäntä poseeraa viiden lehmän ja hevosen omistajana. Hän mainitsee traktorin olevan Hankkijalta, ja esittää oman käsityksensä maidon tuottajahinnoista.

Hämäläisen mukaan Linna oli henkeen ja vereen punamulta-Suomen kirjailija. Trilogian kolmososassa kirjailijan alter egoksi nouseekin Janne Kivivuori, pula-ajan ja lapualaisvuosien maltillinen demaripoliitikko. Hänen taustallaan kuultaa osuusliike Elannon kasvatti ja ministerismies Väinö Tanner.

Vastapuolella on ruustinna Ellen Salpakari. Linna löysi palavasieluiselle fennomaanille sopivan klangin selailemalla näyttelijäystävänsä Veikko Sinisalon kansanedustajaisän jäämistöä, 1930-luvun eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoja.

Sieltä löytyi Hilja Riipinen (1883-1966), Lapuan liikkeen radikaali ja IKL:n näkyvä naispoliitikko. Tai Kansalliskirjailijan sanoin hahmo suoraan Stanley Kubrickin kauhuelokuvista.

Luottamus koetuksella

Hämäläinen ei arkaile näyttää Linnaa myös hivenen koomisena hermoilijana. Puheenparsikin vaihtelee syvästä tampereesta virallisten tilaisuuksien uutistenlukijanuottiin.

Perheen Euroopan-matkalla vaimo-Kerttu ja tytär Sinikka ihastuvat Ranskan ja Italian kulttuuriaarteisiin. Väinö murahtelee sopimattomia juhlaillallisilla ja potee sydänvaivoja. Matkan kohokohta on, kun koneen renkaat laskeutuvat jälleen Seutulan kentälle.

Linna oli noussut kirjailijallisuutemme eturiviin kuvaamalla miehistön sotaa upseeristoa vastaan. Antiautoritaarinen linja jatkui torpparikapinan muodossa.

Käkisaaren isännän saunakaverina istui 1960-luvun mittaan presidentti Kekkonen. Linnasta, vallan kriitikosta alkoi hiljalleen muovautua vallan pönkittäjä.

Hurjimmissa 1970-luvun puheissaan Linna oli sysäämässä ei vain jatkosotaa, vaan myös talvisotaa ”Suomen herrojen” syyksi. Hän osallistui Viktor Tregubovitšin ja Edvin Laineen Luottamuksen (1976), suomettumisen ajan yhteistuotantoelokuvan, käsikirjoittamiseen.

– Aika hyvin siihen nähden, että Laineen Tuntematonta oli aikoinaan pidetty ulkopoliittisesti arveluttavana, jopa vaarallisena hankkeena. Puolustusvoimat ei antanut kalustoaan Laineen käyttöön. Rajun väännön jälkeen rajavartiolaitos lainasi lopulta omistaan, Hämäläinen muistuttaa.

Kun näkymätön tähti sammuu

Nuorelle Linnalle kirjailijankutsumus oli ”myrkyllinen säde näkymättömästä tähdestä”. Kun kirjat oli kirjoitettu, alkoivat masennus ja terveysongelmat.

– Täytin itse juuri 44 vuotta ja toivon merkittävimpien teosten olevan vielä edessä. Linnalle on täytynyt olla traagista, kun paloa ja tarvetta istua Olivettin taakse ja ruveta hakkaamaan seuraavaa teosta ei enää ole, Hämäläinen pohtii.

Kansalliskirjailijan viime sivuilla spekuloidaankin ajatuksella, että Linna olisi viime vuosinaan halunnut palata hänet aikoinaan hulluuden partaalle ajaneen Messias-käsikirjoituksen teemoihin ja tunnelmiin.

Juttuun korjattu 14.12. keskenjääneen kirjan nimeksi Messias, ei siis Mestari, kuten jutussa aiemmin mainittiin.