1990-luvulla Pohjois-Karjalan pääkaupungin Joensuun imago muuttui melkein kertaheitolla. Vieraanvarainen karjalaiskaupunki muuttui ainakin ulkopuolisten silmissä pelon ja ahdistuksen tyyssijaksi. Skinit leimasivat koko kaupungin rasistiseksi.
Enää vähään aikaan Joensuusta ei ole kuulunut kohu-uutisia, mutta se ei tarkoita, että skinit olisivat kadonneet katukuvasta. Joensuun yliopiston tutkimushankkeessa on havaittu, että jäljelle jääneiden aate on kehittynyt 1990-luvun alun epämääräisestä nationalismista kohti selkeämpää uusnatsismia.
Myös uusia skinisukupolvia kasvaa kaupungissa.
Yliopiston tutkimushankkeen tuloksia esitellään Vastapainon julkaisemassa kirjassa Valkoisen vallan lähettiläät, jonka on toimittanut hankkeen johtaja Vesa Puuronen.
Tutkimus antaa ymmärtää, että vaikka skinien ydinjoukko katsoo olevansa valkoisen rodun ylivallan puolesta taistelevaa sotajoukkoa, on skiniys ollut monelle myös alibi ihan tavalliseen rötöstelyyn. Vuosina 1995–98 skinit tekivät noin 450 rikosta. Niistä vain kymmenesosa oli luoteeltaan rasistisia ja suurin osa muita väkivaltarikoksia, varkauksia ja vahingontekoja.
Vesa Puurosen mukaan skiniyden nousulle juuri Joensuussa ei löytynyt mitään selvää yksittäistä selitystä. 1990-luvulla kaupunki joutui suurtyöttömyyden kouriin ja samaan aikaan kaupunkiin majoitettiin myös ensimmäiset somalipakolaiset.
Mutta niin kävi myös esimerkiksi Rovaniemellä eikä siellä ole esiintynyt rasistista väkivaltaa.
Kaksi kaupunkia, erilaiset taustat
Jokin selitys skinien nousulle juuri Joensuussa löytynee kuitenkin Vesa Puurosen tekemästä Rovaniemen ja Joensuun vertailusta.
Joensuun ja Rovaniemen työttömyysaste on ollut samaa luokkaa ja kummassakin kaupungissa sijaitsee pakolaisten vastaanottokeskus. Väestön koulutustaso on molemmissa kaupungeissa samanlainen.
Väestön tulevaisuudenuskoa voi työttömyyden lisäksi horjuttaa myös voimakas poismuutto kaupungista, mutta Joensuun väkiluku on koko ajan kasvanut.
Kaupunkien välisiä eroja Puuronen hakee siitä, että Rovaniemi on perinteiltään kansainvälinen kaupunki. Asukkaat ovat tottuneet kanssakäymiseen ulkomaalaisten kanssa ja turisteista on ollut heille hyötyä.
Joensuussakin turismi on merkittävä elinkeino, mutta ulkomaalaisia ei ole näkynyt katukuvassa samalla tavoin kuin Rovaniemellä.
Rovaniemellä on totuttu muihinkin kuin valtaväestöön saamelaisten kautta. Joensuulaisilla ei rajan läheisyydestä huolimatta juuri ollut kontakteja neuvostoliittolaisiin eikä kansallisiin vähemmistöihinkään romaneja lukuunottamatta.
Ehkä Joensuussa ei yksinkertaisesti oltu totuttu muihin kuin perussuomalaisiin.
Sen lisäksi Vesa Puuronen arvioi, että skinien edustamalle ideologialle oli kaupungissa kysyntää. He heijastivat monien joensuulaisten tuntoja tilanteessa, jossa katukuvaan ilmaantui yhtäkkiä kymmeniä nuoria mustia miehiä. Heidän saapumisensa syistä ja saamistaan eduista oli vain epämääräistä tietoa ja huhuja.
Ajattelu, että ulkomaalaiset vievät työpaikat sai kaikupohjaa lamasta, joka aiheutti suurtyöttömyyden. Skiniliike syntyi Joensuussa Penttilän kaupunginosassa, jossa työttömyys nousi enimmillään yli 30 prosentin.
Kymmenen poikaa aloitti liikehdinnän
Englannissa skiniliike syntyi jo 1960-luvun alussa työväenluokan köyhimmästä ryhmästä ja samasta maaperästä kuin Joensuussa 30 vuotta myöhemmin. Taustalla oli nuorten miesten kapinaa hajoavia asuinalueita ja perheitä sekä heikkeneviä sosiaalisia suhteita ja työttömyyttä kohtaan. Maahanmuuttajien leimaaminen syyllisiksi työttömyyteen kuuluu liikkeen perusideologiaan.
Joensuussa skinien ytimen muodosti aluksi kymmenen samalla alueella asuvaa poikaa, joilla oli taustallaan häiriökäyttäytymistä jo aiemmin. Skiniaatteeksi häiriköinti muuttui, kun kaupunkiin saapui lähes sata somalialaista pakolaista.
Ensimmäiset syytetoimiin johtaneet skinien ja somalialaisten tappelut käytiin keväällä 1991. Syksyllä 1992 koulujen ilmoitustauluille ilmestyi ”Tapa somali” julisteita. Samoihin aikoihin pakolaisten vastaaottokeskukseen heitettiin polttopullo. Skiniryhmä oli kaksinkertaistunut ja yritti järjestäytyä nimellä Suomen Isänmaallinen Liike. Skinit olivat tuolloin 17–21 -vuotiaita.
Väkivaltaiset ulkomaalaisiin kohdistuneet rikokset jatkuivat keväästä 1993 kevääseen 1994. Keväällä 1994 skineihin liittyi kymmeniä 12–17 -vuotiaita koululaisia skinien ”toiseksi sukupolveksi.” He ovat vastuussa valtaosasta 1990-luvulla tehdyistä rikoksista.
Nyt tutkimusryhmän havaintojen mukaan nuorisotaloilla ja kouluissa on kasvamassa jo Joensuun skinien kolmas sukupolvi.
Rasistiset rikokset jatkuivat edelleen vuonna 1999. Ulkomaalaisia vastaan tehtiin tuhopolttoja, vahingontekoja, petoksia, pahoinpitelyitä ja väärennöksiä. Rikosten päämotiivi oli ulkomaalaisviha ja rikokset oli tehty suunnitelmallisesti: Tekijöillä oli hallussaan kaikkien Joensuussa asuvien ulkomaalaisten nimilista ja luettelo heidän autojensa rekisterinumeroista.
Isättömiä poikia
Tutkimuksessa kartoitettiin 28 joensuulaisskinin taustaa. Suurin osa heistä oli avioeroperheistä ja useimmiten erot olivat ajalta, jolloin lapset olivat hyvin pieniä. Suurin osa asui äitinsä luona.
Skiniyden taustalta näyttää siis löytyvän varhaislapsuudessa koettua turvattomuutta, jota yritetään kompensoida vahvasti yhteenkuuluvassa skiniyhteisössä. Tätä kuvaa vahvistaa vielä se, että avioeron kokeneiden poikien suhde isään on ollut etäinen tai sitä ei ole ollut ollenkaan.
Sitä yleistystä tutkimus ei vahvista, että skinit ovat nuoria ilman kunnollista ammattikoulutusta. Tutkituista puolella oli ammattitutkinto, joillakin jopa kaksi. Monet olivat keskeyttäneet koulun, mutta Vesa Puurosen mukaan tämä voi kertoa vaikeuksista koulussa tai oman alan löytämisessä. Joka tapauksessa halua kouluttautumiseen löytyi.
Töissä aktiivisista skineistä oli vain harva. Suurin osa eli yhteiskunnan tukien varassa tai oli koulussa ja opintotuella.
Neuvottomuutta, ei peittelyä
Puurosen mukaan ensimmäisen ja toisen skinisukupolven välillä oli selvä ero ideologian asteessa.
Alkuperäiset skinit olivat kiinnostuneita ja ideologiasta ja politiikasta. He suuntasivat rikollisen toimintansa etupäässä ulkomaalaisia vastaan.
Toiseen sukupolveen tuli nuoria, joille ideologia on ollut sivuseikka. He ovat syyllistyneet pääasiassa omaisuusrikoksiin.
Kiivaimman skinitoiminnan aikana Joensuussa epäiltiin, että poliisi ja päättäjät suhtautuvat helläkätisesti heihin, koska skineissä oli paljon kaupungin isokenkäisten poikia. Tutkimus ei tue tätä käsitystä. Skinien taustalta löytyi aivan kaikenlaisia perheitä ammateiltaan ja poliittisilta mielipiteiltään.
Vesa Puuronen ei uskokaan, että ilmiötä olisi 1990-luvun alussa pyritty tietoisesti painamaan villaisella. Kysymys oli ehkä enemmän neuvottomuudesta uuden ilmiön edessä.
Joensuun poliisi ja kaupungin johto ei myöskään pystynyt aluksi arvioimaan, miten haitallisen maineen melko pieni nuorisojoukko pystyy Joensuulle luomaan.
Äitien raskas taakka
Skinien käyttäytymistä on pyritty selittämään perhesyillä. Joensuulaisessa julkisuudessa epäiltiin, että heidän taustaltaan löytyy köyhyyttä, yksinhuoltajuutta ja vanhempien työttömyyttä.
Käytännössä leimatuiksi tulivat skinien äidit.
Tutkija Päivi Harinen pyrki selvittämään joensuulaisskinien taustoja. Hän otti yhteyttä noin 40 perheeseen, joista 7 vanhempaa, kaikki äitejä, vastasi. Yksi oli leski, muut eronneita yksinhuoltajia.
Harinen kuvaa paikallista julkisuutta skininuorien ympärillä ritualistiseksi peseytymiseksi: Poliisi, koulu, yliopisto, poliitikot ja nuorisotyö ovat vuorollaan saaneet puhdistautua julkisesti. Vastuu siirrettiin koteihin, mutta isien pojista ei juuri puhuttu, vaan äitien sanottiin ommelleen lippuja skinien käyttämiin pilottitakkeihin.
Päivi Harisen tekemien haastattelujen perusteella skinien isät ovatkin pitkälti jättäneet äidit selviytymään yksin poikiensa kanssa:
…sit kun mie just Eerolta yritin, entiseltä mieheltä pyyttää jossain vaihheessa appuu nii eihän se, sano no sie oot nyt yksinhuoltaja nii selevittele.
Äidit kuvailivat isien roolia yhdeksi lenkiksi jopa sukupolvia jatkuneessa hakkaamisen perinteessä. Elämä oli sarja pettymyksiä. Oli suunniteltu tehdä yhdessä jotain, mutta harvoin isä oli siinä kunnossa, että suunnitelmat toteutuivat.
Isillä oli kuitenkin mahdollisuus valita, ollako läsnä vai ei. Äideillä ei tällaista valinnanvaraa ollut.
Pienessä kaupungissa skinien äidit leimautuivat konkreettisesti ja kokivat erityisen julmiksi paikallislehtien yleisönosastokirjoitukset. Tuli kokemuksia, että on epäonnistunut äitiydessä. Seurauksena oli häpeää, peittelyä ja nöyryytystä:
En mie töissä näistä… kyllä tunttuu kun kahvipöyvässä puhuvat jotta hirttää joutas nää pojat ja tekis miel sannoo vaikka mitä muttei voi kun olla hilijaa.
Samalla äidit elävät kuitenkin toivossa. Konkreettisia muutoksen merkkejä lapsesta etsitään tarkkailemalla tukan pituutta tai muutoksia pukeutumisessa.
Mutta koko ajan on varauduttava pahimpaan:
Eihän sitä tiijä, että millon tullee tieto että se on kuollu tai se on tappanu jonkun…
uutiskirje 