– Kun minua ammuttiin, ajattelin että se oli elämäni loppu, Kongon demokraattisen tasavallan asukas Sylvain Kakule Kadjibwami sanoo. Hän vammautui maantierosvojen hyökkäyksessä.
– Automme kimppuun hyökättiin, kun olimme palaamassa Buniasta. Rosvot ampuivat autoon, kaksi ihmistä kuoli ja yhdeksän haavoittui. Luodit osuivat jalkoihini ja menetin kävelykykyni. Minulla on luissani yhä metallia, sillä minulla ei ole varaa maksaa poistoleikkausta, Pohjois-Kivun maakunnan Goman kaupungissa asuva Kadjibwami selittää.
Pohjois-Kivussa käyty sisällissota on tehnyt Gomasta kaupungin, jossa vammaisuus on yleistä. Vuosikymmeniä jatkuneen sodan aiheuttaman murheen voi lukea Goman kiusatun väestön amputoiduista raajoista ja kidutetuista kehoista.
– Ihmiset pakenevat maaseudulta kaupunkiin ja asettuvat pakolaisleireihin. Heidän on vaikea palata kotikyliinsä, joten he jäävät tänne. En tiedä tarkkoja lukuja, mutta arvelen, että vammaisia on Goman väestöstä 15 prosenttia, kongolaisen vammaisjärjestö Paphin koordinaattori Herman Cirimwami sanoo.
Koronan tappamat
Jo ennen pandemiaa köyhyys rajoitti Goman vammaisia. Koronan aiheuttamat, haurasta paikallistaloutta vakavasti haittaavat sulkutoimet ovat tehneet heidän elämästään entistäkin vaikeampaa.
– Koronan takia Pohjois-Kivussa on kuollut toistakymmentä vammaista, mutta ei sen tähden, että he olisivat saaneet taudin. He kuolivat nälkään, Cirimwami toteaa.
Heidän selviytymisensä oli ollut puhtaasti heidän yhteisöjensä, ystäviensä ja perheidensä hyväntekeväisyyden varassa. Yhteiskunnan sulkeminen vei auttajilta mahdollisuuden auttaa edes itseään.
Pientä liiketoimintaa
Kongolaisen vammaisen on lähes mahdotonta löytää työtä. Ennakkoluulot ovat syvään juurtuneita, ja vammaiset nähdään hyödyttöminä tai jopa pahoina.
Jotkut ovat kuitenkin Kadjibwamin tavoin onnistuneet Gomassa käynnistämään pientä liiketoimintaa, lähinnä maatalouskauppaa.
Maissia, jauhoja, banaaneja, kaalia, perunoita, papuja – kolmipyörillä tai kävelykyvyttömille muokatuilla rikshoilla he ovat rahdanneet rajanaapuri Ruandasta tuotua tavaraa Goman ruokatorille. Torilla he ovat myyneet sitä hinnoilla, jotka ovat kilpailukykyisiä kuorma-autojen torille tuomien tuotteiden kanssa. He ovat olleet oleellinen osa ruokatorin toimintaa.
Hekin ovat nyt vaikeuksissa, sillä maataloustuotteiden kauppa Ruandan rajan yli keskeytettiin kahdeksaksi kuukaudeksi. Vuosikymmenien ajan rajakauppa oli ollut vammaisille verovapaata.
Kaikki raha ruokaan
Runsas kaksisataa rajakauppaa käyvää vammaista on järjestäytynyt vammaisyhdistys Tuunganeksi (tuungane on suomeksi ”yhdistykäämme”). Tuunganen presidentti Jacques Bisimwa Mitima selittää, miten yhdistyksen jäsenten elämä on vaikeutunut koronan vuoksi.
– Me olemme käyttäneet vähäiset säästömme rajan kiinniolon aikana. Jotkut yhdistyksemme jäsenet ovat jo saaneet häädön maksamattomien vuokrien takia. Minä ruokin ansioillani kolmetoista ihmistä. Ennen koronaa saatoin ansaita jopa 15 dollaria (noin 12 euroa) päivässä. Nyt summa on ehkä 50 senttiä (noin 41 eurosenttiä). Kaikki raha menee ruokaan eikä riitäkään, Mitima sanoo.
Unelmat tulojen mukaan
Tulojen jyrkän pienentymisen lisäksi menot ovat kasvaneet. Rajakauppaa käyvien täytyy kahden viikon välein uusia kauppalupa ja koronatesti, jotka maksavat yhteensä 30 euroa. Asiakirjat pitää maksaa jo ennen kaupankäyntiä, joten kauppiaat joutuvat helposti velkakierteeseen.
Ennen pandemiaa Kadjibwami ansaitsi liiketoimillaan niin hyvin, että saattoi paitsi lähettää lapsensa kouluun, myös säästää tulevia hankkeita varten. Hänen kallis kolmipyöränsä oli investointi koko loppuelämää ajatellen, mutta nyt hänellä ei enää olisi varaa korjata sitä, jos se sattuisi rikkoutumaan.
– Voin unelmoida vain tulojeni mukaan, enkä nyt voi suunnitella mitään. Tulevien projektien sijaan on vain epävarmuutta, Kadjibwami huokaa.
uutiskirje 