Meksikonlahdella on maailman toiseksi laajin merten kuollut vyöhyke (huonompi tilanne on vain Itämerellä). Kuollut vyöhyke on merialue, josta on hävinnyt lähes kaikki happi.
Meksikonlahden tuhot aiheuttaa lisääntynyt ravinteiden määrä, mikä on johtanut voimakkaisiin kasviplanktonkukintoihin. Plankton lisääntyy ja sitä kuolee niin paljon, että sen hajoaminen kuluttaa merestä lähes kaiken hapen.
Haitallisten ravinteiden alkulähdettä on etsittävä kaukaa sisämaasta, Yhdysvaltain Keskilännen valtavilta maissin- ja soijanviljelyalueilta, joissa maaperään päätyy lannan ja lannoitteiden mukana suuria määriä typpeä. Liiallinen nitraatti huuhtoutuu jokiin ja sitä kautta Meksikonlahteen.
Suuri osa maissista ja soijasta ei mene ihmisravinnoksi, vaan eläinten rehuksi.
Tehomaatalous ja afrikan-
pingviinien romahdus
Meksikonlahti on yksi Philip Lymberyn Dead zone -kirjan esimerkeistä. Hän osoittaa runsaalla aineistolla, miten tehomaataloudesta voi hakea syyllistä lukuisiin luontokadon ilmiöihin.
Kirjassa ei juurikaan käsitellä muita biodiversiteetin heikkenemisen syitä. Lymbery perustelee valintaansa arviolla, jonka mukaan noin kaksi kolmasosaa luonnonvaraisten eläinten ja kasvien kadosta selittyy ruoantuotannolla. Maatalouden levittäytyessä metsiin ja muille luonnonalueille eläimet joutuvat yhä ahtaammalle.
Mikä on romahduttanut afrikanpingviinien kannan? Elinympäristöjen tuhoutumisen, ilmastonmuutoksen, saastumisen ja tautien ohella tehomaatalous on osasyyllinen. Teollinen kalastus vie kalat pingviinien suista, ja suuri osa menee halvaksi rehuksi tehotuotetuille eläimille. Maailman mitassa rehuksi käytetystä kalasta riittäisi ruokaa miljardille ihmiselle.
Palmuöljyn osuus Indonesian sademetsien tuhossa ja orankien ahdingossa tunnetaan jo yleisesti. Yhtä yleisesti ei ehkä tiedetä sitä, että öljypalmutuotteita käytetään elintarvikkeiden ohella tuotantoeläinten ruokinnassa.
Tehomaataloudesta on tullut järjestelmä, joka ei enää keskity ihmisten ruokkimiseen vaan tuotannon kasvattamiseen riippumatta siitä, kulutetaanko ylimääräinen ruoka vai ei. Yli puolet kaikesta maailmassa tuotetusta ruoasta joko pilaantuu, viedään kaatopaikalle tai syötetään tuotantoeläimille.
Tehomaatalous aiheuttaa suunnattomia kärsimyksiä tuotantoeläimille. Suuri osa niistä ei koskaan näe päivänvaloa vaan viettää elämänsä tiloissa, joissa ei edes mahdu juuri liikkumaan. Yhdysvaltalaisessa tehokanalassa linnulla on A4-arkin kokoinen tila.
Biisonien laidunmaat
rehumaissin pelloiksi
Lymberyn kirjassa on niin paljon fakta- ja numeroaineistoa, että siitä tulisi helposti raskaslukuinen. Tämän hän välttää sillä, että tekstiin lomittuvat hänen omakohtaiset kokemuksensa ja havaintonsa eri puolilta maailmaa.
Jokainen luku lähtee liikkeelle yhdestä eläinlajista. Esimerkiksi biisonien kohtalo kertoo siitä, miten tehomaatalous syntyi.
Yhdysvaltain tasankojen valtavat biisonilaumat ajettiin 1800-luvun lopulla sukupuuton partaalle vain reilussa kymmenessä vuodessa. Niiden tilalle tuotiin aluksi vapaasti laiduntavaa karjaa, mutta myöhemmin naudat suljettiin ruokinta-aitauksiin ja preeriaa alettiin kyntää pelloiksi.
Viljan korkea hinta rohkaisi ensimmäisen maailmansodan jälkeen viljelijöitä muuttamaan yhä enemmän luonnonnurmea pelloiksi. Ennätyksellinen tuotanto johti ylitarjontaan, joka romahdutti hinnat. Viljelijät vastasivat alhaisiin hintoihin tuottamalla entistäkin enemmän.
Halpaa maissia alettiin syöttää nautakarjalle.
Suuren laman aikana, vuonna 1933, säädettiin maatalouslaki, jossa hallitus lupasi ostaa ylimääräistä viljaa varastoon. Tukiaisilla tuotettiin halpaa maissia. Se oli niin edullista, että sitä alettiin syöttää nautakarjalle.
Kun biisonit ja naudat olivat kadonneet ja viljeltiin yhä enemmän vain yhtä kasvilajia, maaperä köyhtyi. Tämä ongelma ratkaistiin väkilannoitteilla.
Tehomaatalous levisi
Yhdysvalloista Eurooppaan
Toisen maailmansodan jälkeen tehomaatalous levisi Yhdysvalloista Eurooppaan. Maatalouteen alettiin syytää veronmaksajien tukiaisia. Tuotetusta viljasta suuri osa päätyy tehotuotantotilojen eläimille.
Muutosta edisti Lymberyn mukaan Marshall-apu, joka oli tarkoitettu Euroopan jälleenrakentamiseen. Se levitti amerikkalaisen maatalouden menetelmiä Länsi-Eurooppaan.
Lähempänä omaa aikaamme toimii esimerkkinä Puola, joka liittyi EU:n jäseneksi vuonna 2004. EU:n maataloustuet kannustavat tehotuotantoon ja ajavat pienviljelijöitä pois markkinoilta. Puolassa kehitys tapahtui nopeasti. Jo vuosina 2007–2010 maatiloista hävisi kolmasosa. Samaan aikaan maatalouskemikaalien käyttö kasvoi jyrkästi.
Nykyään Brasilia on tehomaatalouden jättiläinen. Siellä sademetsiä raivattiin aluksi laidunmaiksi. Sitten soijantuotanto alkoi vallata laidunmaita, joilta metsät oli jo hävitetty. Tämän seurauksena laidunmaita raivataan yhä syvemmälle Amazonin alueelle.
Suurin osa Brasilian soijasta käytetään eläinten rehuksi. Sitä syövät myös Euroopan tehotuotantotiloilla kasvavat eläimet. EU-maihin tuotavan soijan kasvattamiseen tarvitaan Brasiliassa peltoala, joka vastaa Kreikan pinta-alaa.
Koko maailman mitassa tuotantoeläimille syötettävien kasvien viljelyyn käytetään peltoala, joka vastaa puolta Yhdysvaltain ja koko EU:n pinta-alasta.
Ruokaa olisi tarpeeksi,
jos sitä ei tuhlattaisi
Nykyään tehotuotanto on leviämässä kehitysmaihin. Sitä perustellaan ruokaturvalla.
Lymberyn mukaan maailmassa ei ole ruokakriisiä, vaan ruokaa tuotetaan enemmän kuin tarpeeksi. Sitä riittäisi vielä useita miljardeja suuremmallekin väestölle. Toinen asia on, että ruoka ei jakaudu tasaisesti.
Pääongelma on se, että niin suuri osa ravintokasvien tuotannosta menee eläinten rehuksi. Noin kaksi kolmasosaa viljelykasvin potentiaalisesta ravintoarvosta katoaa, kun se muunnetaan eläinten kautta lihaksi, maidoksi ja muniksi.
Lymbery ei vaadi, että lihan ja muiden eläintuotteiden syönti pitäisi lopettaa kokonaan. Mutta ainakin lihaa pitäisi syödä vähemmän ja se pitäisi tuottaa toisella tavalla.
Lymbery kannattaa paluuta monokulttuurista sekatiloihin, joilla tuotantoeläimet voivat laiduntaa vapaasti. Karjaa voisi kasvattaa viljelyyn sopimattomilla mailla, jolloin ihmisravinnoksi soveltumaton nurmi muuntuisi eläimissä ihmisravinnoksi. Lihaa olisi vähemmän, mutta se olisi laadultaan parempaa.
Lymberyltä on aiemmin suomennettu kirja Farmageddon – halvan lihan todellinen hinta (Into 2018).
Dead Zone -kirjan numerotiedot eivät ole aivan tuoreita, koska englanninkielinen alkuteos ilmestyi jo vuonna 2017. Tämä ei kuitenkaan poista Lymberyn perustelujen voimaa.
Philip Lymbery: Dead zone – mihin villi luonto katosi? Suom. Johanna Koskinen. Into 2021. 384 sivua.
lehti 