Siihen aikaan kun urheilua ja sivistystä vertailtiin

Jäähyväiset sivistykselle 11

Työläisnuoriso-lehden päätoimittaja Väinö Vankkoja kirjoitti 1909 Työmiehessä ärhäkän jutun urheiluharrastuksen leviämisestä työläisten keskuuteen.

Niin kauan, kun soutu- tai pyöräurheilu oli laiskojen herrasmiesten ajanvietettä, se kävi laatuun. Vankkojan mielestä työläisten ei kuitenkaan kannattanut lotkauttaa korvaansa joidenkin yltiöpäiden puheisiin siitä, että urheilu on ruumiillisenkin työn tekijälle terveellistä ja voimistavaa. Saivathan työmiehet työssään liikuntaa aivan tarpeeksi, jopa useimmiten liikaakin.

Koska urheilu tarkoitti vain muutamien lihasten käyttämistä ja harjoittamista, eivät kilpaurheilijat olleet sen terveempiä kuin työmiehetkään. Kuuluisimmatkin urheilijat väsähtivät alle kolmekymppisinä ylirasituksesta. Tavallisen urheilemattoman työmiehen paras ikä sen sijaan oli 30-40 ikävuoden välillä.

Vankkoja katsoi, että urheiluhulluuden riivaama ei milloinkaan ollut kunnollinen ammattiyhdistysmies tai sosiaalidemokraatti kuin korkeintaan nimellisesti:

”On sääntönä, että työväenliike menettää jokaisen jäsenensä, joka ryhtyy urheiluseuraan, sillä urheileminen vie miehen ajan niin tarkkaan, että muille harrastuksille ei jää tilaa. Lihasten paisuessa kuihtuu sielu harjoitusten puutteessa.”

Turussa ilmestyneen Arbetet-lehden palstoilla Axel Danielsson antoi Vankkojalle selustatukea 1910. Hänen mukaansa urheilun perusteellisin perussyy oli joutilaisuudessa. Siinä, että tukkukauppias hankkii polkupyörän ja ryhtyy urheilemaan, ei Danielssonin mielestä ole laisinkaan ihmeteltävää. Hänen täytyy tehdä jotain ehkäistäkseen rasvakerrostumisen ja päästäkseen vatsakatarrista:

”Olisi se anatoomisesti katsottuna paljon tarkoituksenmukaisempaa, jos hän sen sijaan auttaisi renkiään puiden hakkuussa tai erottaisi palvelijansa ja kiillottaisi itse kenkänsä tai ottaisi jonkun ammattitaidottoman toimen. Mutta kun työ heidän luokassaan häpäisee ihmisen kuin vanhassa Roomassa, täytyy voimailu ottaa avuksi. Urheilua harjoittavat vain ne yhteiskuntaluokat, jotka eivät tee työtä.”

Suojeluskunnille sotaharjoituspeliksi kehittelemän pesäpallon ”isä” Lauri Pihkala vastasi Vankkojan kirjoitukseen muistuttamalla, että työväenliikkeen vaikuttajat Edvard Valpas, Yrjö Sirola, Kullervo Manner ja Yrjö Mäkelin olivat innokkaita urheilumiehiä.

Pihkala kysyi, ovatko he sosialisteja vain nimeksi verrattuna urheilemattomiin tovereihinsa.

Pihkalan mukaan nykyajan urheilua ei voi tuomita sen johdosta, että muinaiskreikkalainen ja roomalainen urheilu rappeutui ammattilaisuudeksi, jota veltostuneet yläluokat katselivat nautinnokseen.

Pihkala korosti selvän rajan vetämistä ammatti- ja amatööriurheilun välille, ja siten tehdä harrastusurheilu vähävaraisillekin mahdolliseksi.

Turun läänin pohjoisen vaalipiirin 24.–25. 1913 pidetty sosiaalidemokraattinen piirikokous myönsi ruumiillisen kasvatuksen työväestölle tarpeelliseksi ja kehotti työväenyhdistyksiä perustamaan voimisteluseuroja.

Lähde: Teuvo Kolehmainen: Työläisurheilu Suomessa 1. –  -Tie Koiton talolle, Työväen Urheiluliitto & Otava 1972