Jouluaattona lankesi armahtava lumisade laikuille sulaneeseen maisemaan. Joulupäivänä, parin asteen pakkasessa, tein kunnon lumityöt pihalla, ensimmäiset perusteelliset tänä vuonna. Pienoinen tuuli oli poskilla kuin hyväily. Huhkin onnellisena runsaan tunnin, ja sitten ihailin tyytyväisenä kätteni töitä.
Tapaninpäivänä piha oli yhtenä ruskeana sohjona, jota kadun auraaja oli anteliaasti lykkinyt korkeaksi valliksi myös meidän sisääntuloväylälle. Työntelin sohjoa pitkän tovin. Portinpielen isot koivut tiputtelivat alastomilta oksiltaan kylmää vettä niskaan.
Että on tämä sitten kanssa ja, sanoisi Peltosen Jussi.
Valtionhallinto ei ole toistaiseksi päässyt puusta pitkään jo vuosia kehitteillä olleen [verkko]ohjelmansa kanssa. Nimi sillä kyllä jo on: Salama.
Kyl niin pal kärsii saa, sanoisi puolestaan ystävämme Henski.
Suurperhe kokoontui tapaninpäivän perinteiselle päivälliselle. Yksi puuttui; hän oli joutunut pikku tapaturman vuoksi sairaalaan tarkkailuun. Ei mitään vakavaa, mutta vetihän se mielialaa alas. Unohdin pöydästä herneet ja luumut. Ei ollut rosolliakaan, koska olin kaupasta vahingossa napannut rosollin sijasta rasian sillisalaattia, eikä siitä pidä kukaan. En jaksanut tehdä suunnittelemaani jälkiruokaa. Sitä paitsi korvapuusteissa oli liian vähän sokeria, kanelia ja rasvaa. Joululimpputaikinasta oli unohtunut pomeranssinkuoret, anikset ja fenkolit, ja mitä siinä nyt olisikaan pitänyt olla. Lohimoussen tillikin unohtui kauppaan.
Kaikenlaista ärsyttävää pikku riesaa oli muutenkin ollut riittämiin. Pyykinkuivaaja levisi juuri ennen joulua. Saunasta katosi mystisellä tavalla kiukaan tuhkaluukun kansi. Tuikkukynttilöiden alta räsähti palasiksi paksu lasilautanen, vaikka oli juuri siihen tarkoitukseen valmistettu. Vessan ovenkahva jäi käteen. Aaton lounaalle olin keittänyt liian pienen annoksen joulupuuroa, ja siitä tuli sanomista…
Sitäpaitsi sokerista ja muista turhista hiilareista vierottunut ruoansulatukseni protestoi ankarasti joulun ruokavaliota, oli protestoinut aatosta asti. Kaiken kukkuraksi loppumistaan jo oireillut, pari viikkoa kestänyt ärhäkkä flunssa tuntui palailevan takaisin riesakseni.
”Taas vaikeata joulua…” hyräili suurperhe tapaninpäivän päivällispöydässä.
Telkkariuutisten ääressä tuli sitten totuuden isku: maailmankirjathan tässä sekaisin ovat eikä minun huushollini, vatsani tai pääparkani. Läntistä ja eteläistä Suomea runnelleesta hirmumyrskystä ei meillä täällä mannerilmaston alueella ollut vielä tapanina tietoakaan. Puut pysyivät pystyssä, oksat puissa, kattopellit paikoillaan ja Pielisjoki uomassaan. Se saisikin nousta vedenpaisumuksen volyymilla ennen kuin meiltä Niinivaaran huipulla asuvilta varpaat kastuisivat.
Ensimmäisenä arkena myrsky ehti meillekin. Puita kaatui jopa Joensuun keskustassa, mutta me pääsimme vähällä. Sähkökään ei katkeillut.
Tänä aamuna pitsinohut lumikerros verhosi taas maisemaa. Nyt sää selkiää, pilvet kiiruhtavat kaukaisuuteen. Pakkasta on pariksi päiväksi luvassa muutama aste. Sitten noustaan taas yli nollan ja saadaan taivaan täydeltä ja kaikkia lajeja: lunta, räntää ja vettä. Mutta koskaan ei ole talvi jäänyt tulematta Pohjois-Karjalaan, vaikka pysyvä lumi on joskus antanut odottaa itseään aina tammikuun puoliväliin asti.
Laiska töitään lukee, opetti äiti. Tein kuitenkin kalenterimerkinnöistäni loppulitviikin niin kuin joka vuodenvuodenvaihde. Säntäilty on paikasta toiseen ja kovasti touhuttu. Mutta mitä on saatu aikaan, sitä eivät numerot kerro.
Matkapäiviä kertyi vuoden mittaan 67, joista suurin osa Helsingissä. Kun edestakainen junamatka Joensuun ja Helsingin välillä kestää noin kymmenen tuntia, olen viettänyt vuoden aikana junassa vähintään 600 tuntia. Vuoden mittaan olen istunut 77 kokouksessa, kirjoittanut noin 50 lehtijuttua, esiintynyt, haastatellut, ollut haastateltavana tai tehnyt opetustyötä noin 30 kertaa. Erilaisia pirskeitäkin on ollut kymmenkunta.
Kaunokirjallista tekstiäkin olen kirjoittanut satoja liuskoja, mutta valmista ei ole tullut. Kalenterista kyllä selviää, miksi ei.
Elämme ihmeellisen ja kaikkivoipaisen teknologian aikaa. Ihmisen ei tarvitse pehvaansa penkistä nostaa voidakseen olla verkon kautta yhteydessä kaikkiin kaiken aikaa. 10 000 kirjaa voidaan koota kirjastoksi pieneen lätyskään, pankissa ei tarvitse käydä kuin kerran vuodessa kolikkolipasta tyhjentämässä, lääkärikontakteja ja monenmoisia virastoasioita voidaan hoitaa netissä. Kaikki matkaliput ja mitä tahansa tavaraa voi ostaa netistä. Netissä voi rakastua, seurustella, erota, huijata, ryöstää, häpäistä, rikkoa lakia monin tavoin.
Mutta suomalaiseen kokouskulttuuriin ei teknologia ole vaikuttanut. Yhä matkustan junalla esimerkiksi kulttuurihallinnon kokouksiin, ensin työjaostoon ja viikon päästä käsittelemään samoja asioita varsinaisessa kokouksessa. Toistaiseksi ei apurahahakemusten käsittelykään suju verkossa, vaan toimikunnan jäsenen on aivan vanhanaikaiseen tapaan matkustettava Helsinkiin ja istuttava pitkä päivä jos toinenkin pahvilaatikkoihin pakattujen, käsin kirjoitettujen, jos jotakin lisäaineistoa käsittävien hakemusten parissa. Niitä on joka haussa useita satoja.
Esimerkiksi Suomen Kulttuurirahasto on siirtänyt kaiken hakemusruljanssin lausuntoineen päivineen verkossa hoidettavaksi, mutta valtionhallinto ei ole toistaiseksi päässyt puusta pitkään jo vuosia kehitteillä olleen ohjelmansa kanssa. Nimi sillä kyllä jo on: Salama.
Journalismissa teknologia on vähentänyt varsinkin toimittajan turhanaikaista liikkumista toimituksen ulkopuolella. Vanhaan hyvään aikaan tapoihin kuului mennä haastateltavan luo juttua tekemään, ja pienempiä tehtiin puhelimessa.
Nyt edellytetään, että haastateltava matkustaa Hesaan. Tai sitten haastateltava tekee juttunsa itse vastaamalla sähköpostitse lähetettyihin kysymyksiin. Toimittaja säästää aikaa ja vaivaa. Jutun hän kyllä omii nimiinsä, vaikka ei olisi tehnyt juuri mitään sen eteen. Se joskus sieppaa.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 