Olen huolissani lapsista. Ensisijaisesti tietysti siitä, ettei heistä välitetä, mutta melkein yhtä huolissani siitä, että välitetään liikaakin. Mutta koska kenestäkään ei voi välittää liikaa, tarkennan: olen huolissani siitä, että jotkut naamioivat omat pelkonsa välittämiseksi.
Yksi turvallisen maailmamme suurimmista uhista on pelko. Pelko lamauttaa ja typistää ihmisen. Tekee vääristyneen varjon siitä, mitä ihminen voisi olla. Hysteerisen, manipuloitavan ja kaikin puolin kädettömän.
Mene, koe, kokeile, yritä, onnistu, epäonnistu.
Tässä globaalisti ja historiallisesti käsittämättömän suojaisassa ympäristössä pelkäämme jatkuvasti. Yleensä vieläpä niitä asioita, joita vähiten kannattaisi. Pimeää, metsiä, petoeläimiä, kulkutauteja ja sattumanvaraista väkivaltaa. Pelokkaimmat itsestään hiemankaan poik-keavia lajitovereita.
Ja sitten nämä vainoharhat ulkoistetaan lapsiin. Vaikkei omia muksuja olisikaan, heihin voi silti vedota. Koska lapset pelkäävät. Koska aikuiset haluavat, että lapset pelkäävät. Lapset itse harvemmin pelkäävät mitään, mitä heitä ei opeteta pelkäämään.
Toisaalla vainoharhaisimmat jo asennuttavat muksuihinsa mikrosiruja, jotta voivat seurata näiden liikkeitä reaaliajassa. Lienee vain ajan kysymys, milloin samaan päästään meillä.
Onhan meillä jo konttauskypäröitä kävelemään opetteleville ja pelastusliivejä rannalla leikkiville. Kouluikäinen saa narua korkeintaan kotipihalle asti. Tai kaverin luo, jos kaveri sattuu olemaan tuttavaperheestä ja kullanmurulla on puhelin mukana.
Sydämeni särkyy aina, kun tapaan lapsen, joka pelkää ötököitä tai kuraa – saati ihmisiä. Lapsesta, joka on ennakkoluuloton ja villi tutkimusretkeilijä, on tehty kelmuun kääritty lasinukke. Mitäs sitten, kun sellainen ihminen tulee täysi-ikäiseksi? Mitäpä muuta kuin katastrofi.
Ei maailmassa pärjää se, jolla on paras kypärä vaan se, jolla on paras kypärän sisältö. Ihmisen paras turva maailmassa on terve itseluottamus. Tieto siitä, että osaa, pystyy ja pärjää. Se lienee myös yksi parhaita asioita, joita vanhemmat voivat lapsilleen antaa.
Omia kotijoukkojani huolestutin teiniaikoina hävyttömän paljon kaikenlaisilla järjettömyyksillä. Ja pelkäänpä, että huolestutan yhäkin – joskin vähän toisenlaisilla. Siitä huolimatta olen aina saanut kuulla: mene ja tee.
Mene, koe, kokeile, yritä, onnistu, epäonnistu.
Lapsuudessani säännöt olivat yksinkertaiset. Sinne asti saa mennä, mistä osaa ja jaksaa takaisin. Samaa ohjetta pyrin noudattamaan nykyäänkin – myös vertauskuvallisesti.
Olen sen verran vanha, etten enää usko äidin olevan aina oikeassa. Pelottavan usein kuitenkin. ”Vaarallisinta on jäädä sohvalle makaamaan”, sanoi hän. Ja siinä tiedän hänen olevan oikeassa.
Kirjoittaja on parhaillaan epämääräisessä seurassa toisella puolen maapalloa.
uutiskirje 
