Maria Vartiainen on vapaa toimittaja. Hän on yrittäjäksi pakotettu friikku, jolla ei ole työsuhteen turvaa eikä mitään tekijänoikeuksia juttuihinsa. Niitä voidaan Lehti-nimisen lööppijulkaisun toimituksessa muokata niin, ettei kirjoittaja niitä omikseen tunnista. Marialla ei ole myöskään mitään sananvaltaa palkkioihinsa.
Maria on toimeksiantajansa saneluvallan alainen ”mediahuora”, joka käy ympärivuorokautista elojäämiskamppailua elättääkseen itsensä ja poikansa. Hän myy ilman ehtoja Lehdelle kaiken aikansa, myös sen ajan, joka kuuluisi hänen pojalleen. Hän myy toisten elämät ja oman ja poikansakin elämän.
Venla Hiidensalon esikoisromaani Mediahuora kuvaa railakkaasti mediamaailmaa, jossa eivät merkitse tosiasiat vaan tunnustukselliset tarinat. Maria on allekirjoittanut avustajasopimuksen, joka antaa mediatalolle rajattomat oikeudet hänen tekstiinsä. Marialle jää vain oikeudellinen vastuu ja vahingonkorvaukset.
Sadat avustajat ovat kieltäytyneet allekirjoittamasta Sanoma Magazinesin tarjoamaa orjakontrahtia. Se merkitsee töiden loppumista.
Romaanin mediamaailma orjakontrahteineen on niin irvokas, absurdi ja painajaismainen, että parodiaahan sen täytyy olla. Mutta ei se ole. Mediahuoraan sopii nakutettuna Paavo Haavikon maksiimi: ”Parodia on käynyt mahdottomaksi. He tekevät sen itse.”
Ei jää epäselväksi, minkä konsernin lasipalatsi on ollut esikuvana sille mediatalolle, jossa Marian leipäpuuna toimivaa Lehteä tehdään.
Vartiaisen työelämä on totta sadoille journalisteille ja valokuvaajille. Se on totta myös kirjailijoille ja muille taiteellisissa ammateissa toimiville. Muutettavat muuttaen se on arkea satoihin tuhansiin nousevalle ihmisjoukolle, joka työllistää itsensä omassa työssään, yrittäjiksi pakotettuna, vailla kunnon työsuhde- ja sosiaaliturvaa.
Tämä joukko kasvaa kasvamistaan, siitä huolehtii työelämän kehitys. Nykyinen kilpailulainsäädäntö pitää huolen heidän asemansa heikkoudesta. Heidän ammattijärjestönsä ei voi kollektiivisesti neuvotella eikä sopia heidän nimissään. Heidän kanssaan ei neuvotella myöskään yksityisesti, ehdot sanellaan heille. Jos ei kelpaa, portin takana seisoo jonossa niitä, joille kelpaa.
Julkisuuteen on noussut Sanoma-konsernin armoton sanelupolitiikka, mutta samaan tyyliin toimivat monet muutkin mediatalot, kuten Bonnier ja A-lehdet. Kirjailijoiden on syytä seurata tätä menoa tarkasti. Kokemus on osoittanut, että mediataloissa keksityt kohtuuttomuudet löytyvät hyvin äkkiä myös kustannussopimuksista. Niitä löytyy jo.
Sanoma-konsernin viimeisin sopimuskiista on nostanut ammattikunnan keskuudessa ”toimittajien arabikevääksi” kutsutun kapinan. Sadat avustajat ovat kieltäytyneet allekirjoittamasta Sanoma Magazinesin tarjoamaa orjakontrahtia. Se merkitsee töiden loppumista. Se on kauhea tilanne, sillä friikun työttömyysturva on kehnoakin kehnompi, koska hän ei ”yrittäjänä” voi olla ammattijärjestönsä työttömyyskassan jäsen. On suurta rohkeutta, että joukkovoima mielivaltaa vastaan kuitenkin nousee.
Näkisipä vielä sen, että mediatalojen työsuhteiset kollegat liittyisivät yhteisrintamaan. He saivat pari vuotta sitten huomattavaa tukea niin median kuin kirjallisuuden kentältä, kun heidän tekijänoikeuksiaan yritettiin heikentää niin sanotulla työsuhdeolettamalla.
Nyt olisi heidän vuoronsa osoittaa solidaarisuutta. Yhteisen edun tajuko puuttuu? Vai rohkeus? Onhan aina olemassa riski, että on yhtäkkiä itse vapaan yrittäjän asemassa.
Venla Hiidensalo katsoo haastattelussaan (Journalisti 8.3.) median kentän muutosten vaikuttavan myös journalismin tasoon. ”Journalistinen kriittisyys häviää, kun kokeneiden toimittajien tilalle haalitaan tekijöitä, jotka ovat valmiit tekemään mitä vain halvalla. Aikoinaan toimittajat olivat arvostettuja vallan vahtikoiria. Nyt meistä on tulossa hyvinvointijuttujen askartelijoita, jotka juoksevat skandaalien perässä.”
Freen ja mediatalon suhteen hän määrittelee ”hirveän ahdistavaksi pakkoavioliitoksi, jossa raiskaaminen, hakkaaminen ja myyminen on täysin laillista”.
Epäilemättä mediatalojen toiminta ilmentää ajan henkeä, samaa röyhkeää ahneutta, jota edustavat huippujohtajien jättioptiot ja -palkkiot.
Journalistin haastattelema tekijänoikeusasioiden asiantuntija, professori Jukka Kemppinen väittää Sanoman avustajasopimusta lainvastaiseksi, tehottomaksi ja siten mahdottomaksi. Vaatimus avustajasopimuksen allekirjoittamisesta töiden loppumisen uhalla voi olla määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. Rikosoikeudellista vastuuta ei voi siirtää millään sopimuksella. Kaksi osapuolta ei voi vaikuttaa kolmannen asemaan. Vaikka Sanoma ja toimittaja sopivat juttuun liittyen mitä tahansa, kuvattavalla ja haastateltavalla ovat ne oikeudet, jotka heille lain mukaan kuuluvat.
Kemppinen löytää avustajasopimuksesta niin paljon juridisia mahdottomuuksia, että hän toivoo Sanoman hankkivan nykyisten sijaan kunnon juristit.
Kuinka pitkälle pitää vapaiden toimittajien, kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden sekä ylipäätään itsensä omassa työssään työllistävien kurjuudessa ja orjuudessa mennä, ennen kuin valtiovalta tosissaan tarttuu asiaan?
Journalistisissa ja taiteellisissa ammateissa toimivien suurelle enemmistölle yrittäjän ammatillinen status ei sovi ollenkaan. Suuri osa kirjailijoista ansaitsee niin vähän, että heillä ei edes ole oikeutta yel-vakuutukseen. Apurahojen sosiaaliturva taas on niin heikko, että 30 vuodessakaan se ei tekijälle tuota edes takuueläkkeen määrää. Kollektiivisen neuvotteluapparaatin puuttuminen on vakava oikeusturvaongelma.
Vain ammatillisen statuksen perusteellinen remontti, joka antaa ammattijärjestöille oikeuden kollektiiviseen sopimiseen ja edunvalvontaan, voi katkaista mielivallan kierteen. Kohtuuttomia käytäntöjä ei saisi sallia minkään lainsäädännön verukkeella missään työelämässä.
Tosiasiat on tiedetty vuosia. Mikä mättää, ettei asiaan ole jo tartuttu kaksin käsin?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija
uutiskirje 
