Lumen määrä ensimmäisellä mökkikäynnillä yllätti. Pihaan ei päässyt autolla, ja huussiin joutui kahlaamaan sohjoisessa hangessa. Mutta isompi yllätys odotti sisällä.
Keittiön hyllyiltä oli viskottu purkit ja purnukat pitkin lattioita. Lasitavaraa oli särkynyt runsaasti, pöytäpinnat, hella ja lattia olivat tahmeina kostuneista rouheista, ryyneistä ja jauhoista. Työsoppeni kulmahyllystä oli viskottu tavaraa hujan hajan, pöydällä lojui hehkulamppu tuhannen sirpaleina. Suvun vanhaukki makasi suullaan pöydän alla särkyneet raamit kaulassa – sentään vain valokuvana. Makuuhuoneessa oli heitelty kirjoja pitkin sänkyjä ja lattioita. Näytti siltä kuin mökissä olisi pidetty murkkuikäisten kotibileet.
Aloitin siivouksen ja perheen poliisiviranomainen rikospaikkatutkinnan.
Ylen ohjelmapolitiikan voi tiivistää yhteen lauseeseen: kyvyttömät suunnittelevat ohjelmistoja haluttomille.
Nopeasti kävi ilmi, että murtautuja ei ollut ihminen. Kaikki laatikot olivat kiinni ja niiden sisältö koskematon. Ihmismurtautuja etsii viinaa ja ruokaa, sotkee paikat eritteillään, vie mennessään tavaraa, jolla kuvittelee olevan arvoa. Meillä ei ole kuin radio, halpa tulostin ja ikivanha käkikello, eikä niihin ollut koskettu. Kirjoja murtomies ei halua, ja täytyy olla erityisen raivopäinen kirjallisuuden vihaaja paiskoakseen kirjoja summittaisesti ympäriinsä.
Rikospaikkatutkinnassa löytyi lattialta pieniä nokisia käpälänjälkiä. Avotakan kipinäsuojus oli kumottu lattialle. Sieltä siis oli tultu. Keittiönurkkauksen jälki oli selvin: kaksi isompaa takatassua ja pienet etutassut. Orava! Takan hormin sulkeva pelti oli jäänyt raolleen, siitä oli orava tullut, hätääntynyt ja riehunut paniikissa. Mutta kuin ihmeen kaupalla osannut mennä samaa reittiä ulos. Ainakaan vainajaa emme talosta löytäneet.
Mahtavan sotkun pystyy tuommoinen parin sadan gramman painoinen kaveri saamaan aikaan, kun oikein panee hulinaksi. Mutta kun kaaoksen syy selvisi, ei yhtään suututtanut, säälitti. Voi otusparkaa, miten hädissään sen oli täytynyt oudossa ympäristössä olla. Muun syötävän puutteessa se oli kalunnut päät kahdesta puisesta paistinlastasta. Pieni kuiva kakkakikkare löytyi sänkyni vierestä. Se vahvisti oravateorian.
Savupiipussa on outoa vetovoimaa. Kauan sitten hormiin teki pesänsä telkkä, muni, hautoi ja ehti kasvattaakin poikasensa melkein lentokykyisiksi ennen kuin mökkiläisten kesä alkoi ja vuokralainen huomattiin. Loppukesän pimeinä öinä hormista ilmestyy joskus tupaan lepakoita. En minä niitä pelkää, mutta kyllä se vähän hätkäyttää, kun aamusella verhoja sivuun vetäessä niissä roikkuu kynsineen nokimusta pikku vampyyri. En huuda enkä huido enkä varsinkaan yritä vahingoittaa. Ravistan verhoa niin, että otus putoaa lattialle ja sitten lakaisen sen varovasti kihveliin ja kannan ulos.
Vierasmökin lattiat olivat mustanaan kuolleita ja puolikuolleita lentomuurahaisia. Ne alkavat vallata myös tuvan keittiösoppea, ja kohta pienenpieniä mustiaisia alkaa ilmestyä myös porakaivon veteen. Vesi on muutaman viikon ajan siilattava tiheän kankaan läpi. Sitten ötökät häviävät yhtä äkkiä kuin ovat ilmestyneetkin. Kaneli on kuulemma hyvä muurahaisten torjunta-aine sisätiloissa. Sitä on ripoteltu. Muuten on vain sopeuduttava eläinkunnan invaasioihin ja yritettävä pidättäytyä rankimpien myrkkyjen käytöstä. Itse asiassa pikkuruisilla muurahaisillakin on viesti: et ole yksin, maailma ei ole vain ihmisten, ei edes oma mökkisi ja sen tontti.
Yksi kevään epämiellyttävistä yllätyksistä oli ilmoitus television Voimala -ohjelman lopettamisesta. Päätös tuli puun takaa myös ohjelman tekijöille. Taas on yksi kulttuuriohjelma vähemmän, eikä niitä julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan ole paljon tulevaisuudessakaan luvassa. Perusteluksi lopettamiselle riitti toteamus, että ohjelma on tullut elinkaarensa päähän ja että Voimalan kaltaisia varttuneemman väen keskusteluohjelmia on telkkarissa liikaakin. Voimalan ohjelmapaikka halutaan täyttää jollakin, joka miellyttää alle 45-vuotiaita.
Kuinka kauan tämä älyttömyys saa jatkua? Ylen tulevaisuus on nyt turvattu. Me kaikki, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, kaupunkilaiset ja maalaiset rahoitamme sen verovaroilla. Ylellä ei ole mitään syytä kilpailla kaupallisten kanavien kanssa katsojamääristä eikä niistä ikäluokista, joita houkutellaan kaupallisille kanaville aktiivisina kuluttajina ja mainostulojen takaajina. Kulutushaluisten katsojien pyydystäminen on mainosrahoitteisten kanavien elinehto. Myös Ylen on kuunneltava rahoittajiaan, meitä, kansaa, joka ei koostu enemmistöistä vain lukuisista erilaisista vähemmistöistä. Kansan rahoittama Yle ei ole liikelaitos vaan palvelulaitos.
Niin oudolta kuin se jossain Ylen kerroksissa voi tuntuakin, myös taidetta tekevien ja taiteesta nauttivien ihmisten vähemmistöllä on oikeus mieleisiinsä ohjelmiin. Yle on joskus ollut merkittävä kulttuurilaitos, Suomen suurin ja tärkein, kaikille kansalle avoin teatteri ja konserttisali. Ylessä on joskus tehty määrätietoista pitkän tähtäyksen ohjelmasuunnittelua, jossa substanssi on tärkeämpi kuin katsojaluvut. Kansansivistyslaitoksesta on hyvää vauhtia tulossa kansanhölmistämislaitos. Jos itse kuuluisin niihin ikäluokkiin, joista Yle nyt kosiskelee, olisin pirun loukkaantunut siitä, että minua pidetään nuijana, jota ei muu kiinnosta kuin saippuasarjat ja aivoton hömppä.
Ylen ohjelmapolitiikan voi tiivistää yhteen lauseeseen: kyvyttömät suunnittelevat ohjelmistoja haluttomille. Ajan henkeä kuvaa se, että ratkaisuille esitetään avoimesti ikärasistisia perusteluja, vaikka koko kansan ylläpitämälle laitokselle ei voi olla olemassa ”vääriä” yleisöjä. Yleisradio ei tarvitse bisnesmiehiä eikä konsultteja. Se tarvitsee johdon, joka sivistykseltään ja sivistystahdoltaan vastaa sen ammattitaitoista ja lahjakasta, mutta nykyisin perin turhautunutta tekijäkuntaa.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
