Kansankirjailijat olivat aikansa ITE-taiteilijoita

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Kansankirjailijat ja ITE-taiteilijat on veistetty samasta puusta. Kansankirjailijoiksi kutsuttiin niitä, jotka kouluopetusta saamatta ja vieraita kieliä taitamatta, vain itsekseen opiskellen saavuttivat sellaisen sivistystason, että he pystyivät menestyksellä esiintymään kirjailijoina.

Kansankirjailijoiden ja ITE-taiteen tekijöiden kuvaamat aiheet ovat useimmiten itse koettuja kertoen kansan syvien rivien tuntemuksista.

Kummalliset keksinnöt, virallisesta totuudesta poikkeavat ajatukset ja näkökulmat kuuluvat niin kansankirjailijoiden kuin ITE-taiteilijoidenkin kuvauskohteisiin. Niitä leimaa pikemminkin paikallisuus kuin suuret ylevät aatteet, vaikka niitäkin tarkastellaan ”maan tasalta”.

ITE-taiteessa on juhlallisen näyttelyn sijaan luontevampaa puhua esillepanosta.

Kansankirjailijoiden esiinmarssi liittyi realistisen kuvaustavan esiintuloon sekä suomalaisuusliikkeen vahvistumiseen 1870-luvulta lähtien. Taustalla oli kyläkertomus- ja runoniekkojen perinne.

Yhden merkittävimmän kansankirjailijan, Kauppis-Heikin, syntymästä tuli 7. kesäkuuta kuluneeksi 150 vuotta.

Eino Leino totesi Helsingin Sanomissa 20.2.1920, että kansankirjailijoista vieremäläinen Kauppis-Heikki, sotkamolainen Heikki Meriläinen (1847–1939) ja laihialainen Santeri Alkio (1862–1930) olivat luomassa suomalaisen kirjakielen uutta kukoistuskautta. Leino laittoi kieliniekkojen jonon jatkeeksi Juhani Ahon sekä itsensä.

Runontaitaja moniosaajana

Kansankirjailijan esi-isä oli runontaitaja, joka vastasi nykyajan lääkäriä, agronomia, pappia, opettajaa, psykologia, sanomalehteä, iskelmälaulajaa ja jopa kirjastoa muistitiedon siirtäjänä ja tallentajana.

Kansa kaskusi, tarinoi, kertoi satuja, nolasi tyhmempiään arvoituksin, tiivisti elämänviisautta sananparsiin. Tämä oli vahva itäsuomalainen perinne.

Kauppis-Heikin syntymähetkellä Vieremän Karankajärven kylän Kivelän tilalla 7. kesäkuuta 1862 olisi etevimmänkin ennustajaeukon pitänyt olla melkoisessa tuiskeessa, mikäli hän olisi rohjennut ennustaa vastasyntyneestä, aviottomasta loisnaisen pojasta kehkeytyvän kirjailijan ja kansakouluopettajan.

Heti Heikin syntymän jälkeen, ennen juhannusta, joutui hänen äitinsä Tiina Loviisa lähtemään maantielle kerjäämään ruokaa itselleen ja vastasyntyneelle lapselleen.

Tiina Loviisa mainitaan ahkeraksi ja sävyisäksi, vähään tyytyväiseksi naiseksi, joka kulki ”ketrona,” eli kehräsi taloissa ja kotonaan ja teki kesällä kovasti ulkotöitä.

Taiteilija mutta ei apostoli

Kauppis-Heikkiin pätee ranskalaisen sosialistipoliitikon Léon Blumin (1872–1950) toteamus, että kirjailijalla ja ajattelijalla ei pidä koskaan olla henkilökohtaista vaikutusvaltaa. Muuten hän lakkaa olemasta ajattelija tai taiteilija ja hänestä tulee julistava apostoli.

Kirjeessään Juhani Aholle 24.11.1915 Kauppis-Heikki totesi, että hänelle eivät kuulu järkyttävien asioiden kertomiset. Hän halusi sommitella tarinansa sielutieteellisellä selvyydellä ja tyyneydellä. Hänen vahvimpia puoliaan herkän naiskuvauksen ohessa oli huumori.

Kauppis-Heikki poikkesi aikansa ”Kalle Päätalosta” ensimmäisestä varsinaisesta kansankirjailijasta, ylivieskalaisesta Pietari Päivärinnasta (1827–1913) siinä, että Kauppis-Heikki ylsi huumorissaan sovinnaisen leikinlaskun yläpuolelle.

Päivärinta kuvasi runebergilaisten idealististen ihanteiden mukaisesti eläviä talonpoikia moralisoivaan ja sentimentaaliseen sävyyn. Kauppis-Heikki katsoi moralistisen käräjöinnin paikan olevan romaanin ulkopuolella.