En jaksanut seurata sitä Nato-kohua, jonka pani alulle media käyttäen hyväksi Venäjän pääesikunnan päällikön puhetta. Pitkän vatvomisen jälkeen YLE:n sivuilla julkaistiin Makarovin puhe kokonaisuudessaan. Huomasin, etten jaksanut lukea sitä loppuun kun oivalsin, ettei siinä ollut mitään uutta tai yllätyksellistä.
Ihmettelin kyllä, miksei kohun yhteydessä kukaan selittänyt, mihin Suomi tarvitsee 70 Army Tactical Missile Systems M-39 Block 1A:ta siis 70 taktista ohjusta – tai mitä ne ovatkaan. Ehkä 132 miljoonaa on Puolustusministeriölle pikku rahaa, mikä jäi armeijan uudistuksista, mutta silti ihmettelen.
Enemmistö pelkkää kaaosta ja vaatii kuria ja kovaa kättä, joka saisi vallattoman rahvaan aisoihin.
Minua enemmän huolestuttaa se, mitä tapahtuu nyt Venäjällä. Ajattelinkin pyytää lisäaikaa Viikkolehden toimituksesta, koska Venäjän kansallispäiväksi oli suunniteltu suuri mielenosoitus. Luen pakonomaisesti erilaisia blogikirjoituksia, surffaan netissä, väittelen ja kommentoin kavereiden linkkejä. Vielä en ole menettänyt ystäviä, mutta välillä keskustelut käyvät kuumina.
Venäjällä muutettiin nopeasti mielenosoituslaki sopivaksi vallalle. Ketä haittaa, että se riitelee perustuslain kanssa kun monet muutkin lait pitäisi sitten uudistaa, jotta näennäinen oikeudenmukaisuus toteutuisi. Pääasia, että vallanpitäjät pääsevät käyttämään uudistettuja asetuksia nyt ja heti.
Muttei sekään riittänyt. Tänään, 11.6. 2012 monille oppositiojohtajille ruvettiin luomaan erinomaista CV:tä silmällä pitäen heidän tulevaisuuttansa Venäjän rajojen ulkopuolella. Vilpittömästi uskon, etteivät Navljnyj, Udaljcov tai Jashin halua muuttaa pois kotimaasta, mutta tuskin he haaveilevat vankilasta. Jos vaihtoehtona on lähtö Venäjältä, heillä on nyt kaikki edellytykset saada poliittisen pakolaisen status.
Kyynistä on ajatella tällä tavalla, mutta neuvostoliittolainen historia tukee ajatusta. Samalla tulee mieleen, miten kävisi Navalnyjlle, jos hän alkaisi maanpaossa tutkia erilaisia rahoituskuvioita EU:ssa, esimerkiksi pankkien pelastustoimia? Ehkä hänet odottaisi Julian Assangen kohtalo.
Venäjällä, niin kuin muistamme, on oma tie. Maailmalla ihmiset pohtivat, miksi yksi prosentti määrää, millaisessa kurjuudessa on muiden elettävä. Siellä taas enemmistö uskoo, ettei maan johto kuulu siihen samaan yhteen prosenttiin, vaan ulkopuoliset pahat voimat haluavat tuhota Venäjää ja siksi rahoittavat mielenosoituksia. Enemmistö pelkkää kaaosta ja vaatii kuria ja kovaa kättä, joka saisi vallattoman rahvaan aisoihin. Näin on ollut 1920–30 -luvuilla, jonka jälkeen sitä toivottua ”tasapainoa” saatiinkin.
Myöhemmin Nadezhda Mandelstam kirjoitti muistelmissansa:
Tämä kansan pelko on lujasti meissä. Jokainen – sekä vanhempi, joka koki vallankumouksen, että nuorempi, tietämätön – uskoi, että nimenomaan hän joutuu olemaan riehuvan rahvaan uhrina… Halusimme tasoittaa historian kulkua, poistaa kaikki kolhut, jotta ei olisi enää yllätyksiä, vaan kaikki sujuisi mukavasti ja suunnitellusti, – sitä halusimme… Sokeat, me itse taistelimme samanmielisyyden puolesta, koska jokaisessa erimielisyydessä, jokaisessa eriävässä mielipiteessä me taas näimme anarkian ja ylitsepääsemätöntä kaaosta. Ja me itse autoimme – puhumattomuudella ja puuttumattomuudella – vahvaa valtaa voimistumaan ja puolustautumaan kriitikoilta ja niiltä, jotka ”mustaa maalavat todellisuutta”, oli se sitten kuka tahansa.
Näin me elimme, suojellen omaa alemmuuskompleksia, ennen kuin itse törmäsimme omaan hyvinvoinnin hataruuteen.
Mitä enemmän pohdin näitä sanoja, sitä enemmän uskon, ettei niissä ole vain Neuvostoliittoon liittyviä toteamuksia. Samalla tavalla tänäkin päivänä puolustetaan näennäistä vakautta sulkemalla silmät epäkohdilta, vallan väärinkäytöksiltä.
Miksi enemmistö niin aggressiivisesti suhtautuu vähemmistöön? Onko se ainoastaan Venäjän ongelma? Onko siitä ulospääsyä?
Liian paljon kysymyksiä – taas kerran. Sen tiedän, että vastakkainasettelu auttaa siirtämään huomiota muualle. Esimerkiksi samaan aikaan kun venäläinen Twitter ja Facebook kuohuvat kotietsinnöistä ja Putinin kummitytön Ksenia Sobtšakin kohtalosta, Duuman kansanedustajat äänestävät tärkeistä laeista, jotka koskevat kaikkia kansalaisia. Muun muassa peruskoulutuksesta, joka saattaa muuttua maksulliseksi, uudet standardit jättävät ilmaiseksi vain murto-osan aineista, normaalista koulutuksesta joudutaan jatkossa maksamaan.
Uusi opetusministeri on samoin kertonut omista suunnitelmistaan leikata maksuttomia paikkoja myös korkeakouluissa, joten kohta korkeakoulutus on mahdollinen ainoastaan rikkaiden lapsille. Puhutaanko Venäjällä Sotshin olympiakisojen mielettömistä kustannuksista tai siitä, kuinka paikalliset menettävät kotinsa kisojen takia? Entä siitä, että valtion omistuksessa olevat yhtiöt aiotaan yksityistää nopeassa aikataulussa?
On paljon asioita, joista ei puhuta. Ei myöskään siitä, että kaikki nämä epäkohdat eivät ole vallan yksittäisiä virheitä, vaan seuraamus rakennetusta poliittisesta järjestelmästä, joka ei millään tavalla riipu yhteiskunnasta ja kansalaisista.
Kertokaa vielä, miten kaikki edellä mainittu eroaa nyky-Euroopan meiningistä?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
