Kesällä 2008 ohjaaja Jari Halonen paljasti jymyuutisen. Reilun vuoden kuluttua hän antaa meille uuden Kalevalan, joka oikaisee Elias Lönnrotin, Suomen Walt Disneyn, vääristelyt ja nostaa unohduksesta aidon kertomuksen. Valehtelun aika on ohitse.
Heti Kalevala-elokuvan jälkeen televisiossa esitettäisiin kolmituntinen minisarja, jolle Yle oli luvannut jo miljoonan euron rahoituksen. Vapise, Sammatin poika, vaviskaa, Paavo Haavikko ja Kalle Holmberg!
Kuvaukset aloitettiin Hattulan Tuulilinnussa, kesäsiirtolassa, jonne taidekoulun lapset ja nuoret olivat pystyttäneet muinaistaloja ja puujumalia.
Jari Halosen Kalevala-elokuvan konsepti perustuu siihen, että ”ne” ovat salanneet meiltä todellisen menneisyytemme. Intiaanit edes tietävät, mitä heiltä on viety, mutta suomalaiset elävät kuin sokot pimeässä.
Väinämöistä esitti anarkistisäveltäjä Ari Vakkilainen ja Kullervoa iskelmälaulaja Olavi Uusivirta. Vakkilaisen mukaan päivät venyivät 12-tuntisiksi, Uusivirran mukaan 30-tuntisiksi. Karjuttiin, kiroiltiin, pyörtyiltiin. Paskaa, Uusivirta, täyttä paskaa, Halonen pauhasi.
Elokuvanteko katkesi, kun rahat loppuivat, mutta hanketta ei suinkaan haudattu. Kalevala – Väinämöisen uusi laulu nähdään valkokankaalla alkuvuodesta 2013. Jokainen Jerry Halloweenia seurannut odottaa ensi-iltaa sydän villisti pamppaillen.
Tuoreissa lausunnoissa Halonen on edelleen valittanut, miten meillä on ollut 150 vuotta vallalla Lönnrotin mitätön idea Kalevalasta. ”Mitätön idea” särähtää korvaan ja panee epäilemään, sekoittaako Halonen tahallaan Kalevalan ja alkuperäisen kansanrunouden.
Kuten tunnettua, monilukuiset miehet ja harvalukuiset naiset kiertelivät Suomen, Karjalan ja Inkerin kylissä vanhoja runoja keräten, mutta vain Lönnrot sai idean ”runokokouksesta”, juonellisesta tarinasta, joka julkaistaisiin kirjan muodossa.
Heti alkuun Lönnrotille oli selvää, että tarinan tuli edetä Raamatun mallin mukaan maailman luomisesta eskatologisiin ennustuksiin, mutta muiden tapahtumien järjestystä hän joutui työn kuluessa paljonkin vekslaamaan.
Lönnrot rakensi runomateriaalistaan toimivia henkilöitä, loi koskettavia kohtauksia ja sepitti runsaasti uusia säkeitä, jotta tarinassa olisi iskevyyttä ja imua.
Ennen Lönnrotin mitätöntä tai vähemmän mitätöntä ideaa ei ollut olemassa Kalevalaa, kansalliseeposta tai ylimalkaan mitään runokokonaisuutta, josta patalakkiset ukot olisivat tempaisseet viidennen tai seitsemännen laulannon.
Koraani on ollut ikuisesti Jumalan hallussa ja sen maallinen versio on vain taivaallisen kirjan kopio, mutta missään tähtisumussa ei leiju Kalevalaa, jota Lönnrot olisi tulkinnut väärin. Muhammad saneli valmista tekstiä, Lönnrot, urbaani runonlaulaja, teki itse tekstinsä.
Eikä Lönnrot ole vastuussa siitä, millaisiin tarkoituksiin hänen kirjaansa myöhemmin käytettiin. Nationalistinen hurmos kuohui korkeimmillaan Kalevalan riemuvuonna 1935, jolloin pääministeri T. M. Kivimäki lausui: ”Yksi Sibeliuksen sinfonia vastaa divisioonaa, Seitsemän veljestä armeijakuntaa ja kuka osaakaan mitata Kalevalan arvon.”
Halosen elokuvan konsepti perustuu siis siihen, että ”ne” ovat salanneet meiltä todellisen menneisyytemme. Intiaanit edes tietävät, mitä heiltä on viety, mutta suomalaiset elävät kuin sokot pimeässä.
Riemuvuonna 1935 Sigurd Wettenhovi-Aspa julkaisi kirjan Kalevala ja Egypti, jossa hän todisti, kuinka suomalaiset vaelsivat muinoin Indonesian ja Intian kautta Egyptiin ja loivat siellä fenno-egyptiläisen korkeakulttuurin.
Halonen on puolestaan puhunut Indusjoen sanskritinkielisestä kulttuurista, johon meidät yhdistää kieliperinteen lisäksi munalähtöinen luomistarina. Tylsämielisen Kalevalan sijasta kouluissa pitäisikin opettaa sivistyksemme intialaisia syntyvaiheita.
Toisin kuin Halonen luulee, suomen kieli ei ole sanskritille sukua. Sitä paitsi jo kauan ennen Halosta, vuonna 1863, Otto Donner vertaili väitöskirjassaan suomalaisia ja intialaisia syntymyyttejä.
Alkumuna on luonteva selitys maailmankaikkeuden synnylle, sillä edelleen tuntuu ihmeeltä, kun linnunmunassa lilluva neste muuttuu muutamassa viikossa eläväksi poikaseksi. Munamyyttiä on vaalittu kaikkialla: pohjoisessa Euroopassa, Lähi-idässä, Tyynellämerellä, eteläisessä Amerikassa. Vanhimman munan pyöräytti egyptiläinen iibis.
Kun liikutaan taiteellisen vapauden ja gööttiläisten suuruusharhojen välimaastossa, on tietysti turha vakuutella, että jokainen netin omistaja, joka vain jaksaa etusormensa ojentaa, pääsee tutustumaan ”salattuun” menneisyyteemme.
Suomen Kansan Vanhoja Runoja alettiin julkaista kirjoina jo vuonna 1908, ja nyt kun Lönnrotin keräämät isojen poikien laulut on liitetty mukaan, paksuja niteitä on peräti 34 kappaletta. Sama aineisto on luettavissa netistä.
Kalevalan päähenkilö Väinämöinen esiintyy laskujeni mukaan 2 457 runossa, joten äkkiseltään on vaikea sanoa, löytyykö joukosta Haloselle mieluisia tapahtumia. Minulla on kuitenkin sellainen näppituntuma, että suuria yllätyksiä ei vastaan tule. Runoja on paljon, mutta paljon on myös toistoa.
Alkuperäisepiikka puuduttaa ehkä pahemmin kuin kirjallisesti hiottu Kalevala, mutta loitsut ovat kyllä tiukkaa tavaraa. Palovamman hoidossakin haetaan apua Neitsyt Maaria Emosen virtsasta ja käytetään hänen ruumiinosistaan vulgäärin kansanomaisia nimityksiä.
Yksi runojen harvinaisimmista sanoista on muuten ”Kalevala”. Ennen Lönnrotin kirjaa sellaista paikkaa tai käsitettä ei juurikaan tunnettu.
Kalevala-inhon sumentama Halonen uskoo suomalaisten olevan taustastaan täysin tietämättömiä, vaikka arkaaiset runoaiheet ja sävelkuviot säilyivät täällä Pohjan perillä jopa tuhansia vuosia kauemmin kuin sivistyneessä Euroopassa.
Itkuvirsien improvisoijat ammensivat ja ammentavat yhä ajoilta, jolloin duuri-molli-järjestelmää tai nykyistä käsitystä harmoniasta ei ollut ehtinyt syntyä.
Myös kansanrunouden tutkimus virisi Suomessa varhain ja siitä otettiin ulkomailla lakki kädessä oppia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto on edelleen maailman suurin.
Halosen mielestä eränkävijöiden, kaskiviljelijöiden ja itkuisten vaimojen sydänäänet eivät voi kuitenkaan olla koko kertomus. Jossakin esiripun takana meitä odottaa suuri, salattu ja kaiketi samantapainen totuus kuin Jukka Niemisen vuonna 2010 julkaisemassa rajatietokirjassa Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 