Kuinka usein kuulee valituksia, ettei kukaan ymmärrä? Kuinka usein kukin meistä masentuu kohdatessaan vaikeuksia ja vastoinkäymisiä? Välillä sekä itse syyllistyn urputukseen että joudun kuuntelemaan vuodatuksia mielestäni pienistä asioista, joita ei tarvitsisi edes huomata.
Ei, onhan monilla todellisia huolia ja paineita ja he tarvitsevat tukeamme. Sekin on totta, että nuoret suhtautuvat moniin asioihin erittäin vakavasti, vaikka ne aikuisten mielestä tuntuvat pieniltä.
Silti joskus kannattaa miettiä ongelmien suhteellisuutta. ”Jos sinulla on jääkaapissa ruokaa, vaatteet ylläsi, katto pään päällä ja sinulla on sänky missä nukkua – olet rikkaampi kuin 75 prosenttia maapallon ihmisistä. Jos sinulla on pankkitili, rahaa kukkarossa tai kolikoita pienessä rasiassa – kuulut maapallon 8 prosenttiin hyvinvoivista ihmisistä.” Näitä juttuja kulkee netissä silloin tällöin. Lisäisin vielä: jos sinä pystyt elämään ilman, että joku auttaisi sinua pukemaan, syömään, selviytymään tavallisissa asioissa ja kommunikoimaan vapaasti – olet tosi onnekas. Täytyy vain arvostaa sitä.
Se, että he valittaisivat täällä, ei millään tavalla auta heidän arkeaan Venäjällä.
Viime viikolla Suomessa kävi ainutlaatuinen kaveriporukka. He kaikki asuvat erityisessä vaikeavammaisten laitoksessa Moskovassa. 2000-luvun alussa he aloittivat oman pienen taistelunsa saadakseen Internetin käyttöönsä. Viiden vuoden kuluttua he saivat sen. Pieni voitto antoi mahdollisuuden haaveilla. Ja toteuttaa myös unelmia.
Alexei Karlov syntyi vuonna 1983. Kaikki ei mennyt nappiin, hoitovirheet synnytyksen aikana eivät antaneet hänelle mahdollisuutta tavalliseen lapsuuteen. Hän ei voi kävellä, hallita käsiään ja puhettaan. Vaikea CP-vamma pitää hänet pyörätuolissa ja suurimman osan ajasta laitoksessa. Mutta Alexei osaa haaveilla. Kolme vuotta sitten hän päätti lähteä kavereiden kanssa Suomeen, ja viime viikolla toteutti sen. Kuusi pyörätuolilla, yksi ilman – kaikki asuvat samassa moskovalaisessa laitoksessa. Heidän kanssaan tulivat avustajat – läheiset ja vapaaehtoiset. Alexei kavereineen itse keräsi rahaa matkalle. Yksi heistä tarvitsee apua syödäkseen – lusikka ei pysy kädessä, mutta maalaaminen ja piirtäminen onnistuvat häneltä niin hyvin, että hän on Venäjän taiteilijaliiton jäsen. Hän sai myydyksi taulujaan ja maksoi oman ja osan kavereiden matkoista. Karlov kirjoitti unelmasta nettiin ja sai loput tarvittavista varoista, jotta avustajatkin pääsisivät mukaan.
Varmasti kohta saamme lukea heidän kokemuksistaan – Alexei aikoo kirjoittaa ison jutun matkasta. Siinä oli paljon hienoja ja hyödyllisiä tutustumiskohteita – näyttelyitä, konsertteja, tapaamisia kohtalotovereiden kanssa, käyntejä hoitokodeissa, järjestöissä.
Uskomatonta, mutta kukaan heistä ei valita, vaikka vaikeuksia on ollut paljon. Esimerkiksi pyörätuolit, joita he saivat matkaa varten, sopivat liikkumiseen sisätiloissa, ei ulkona. Tilatun invataksin kuljettaja veloitti ilman kuittia aika huikean summan, ja oli muitakin vähemmän kivoja hetkiä. Mutta he eivät kiinnitä niihin huomiota. Tärkeämpänä he pitivät mahdollisuutta matkustaa metrolla, puhua Kalle Könkkölän kanssa, esittää kysymyksiä Käpytikka ry:n edustajalle ja seurustella Suomessa asuvien kanssa.
Oli jännää seurata, kuinka hyvin he ymmärtävät vaikeavammaisten lasten vanhempia, miten tarkkoja ovat heidän kysymyksensä järjestelmästä ja yhteiskunnan ilmapiiristä suhteessa vammaisiin. He tuntevat hyvin Venäjän heikkoudet, mutta arvostavat pieniäkin muutoksia. Yhdessä tilaisuudessa toimittaja kysyi Alexeilta, mitä mieltä hän on Putinin kolmannesta presidenttiydestä, miltä se tuntuu. ”Ei mitenkään. Putinilla on niin paljon omia ongelmia ratkaistavissa, ettei hänellä ole aikaa hoitaa meidän invalidien asioita”, vastasi hän.
Hänen kaverinsa ja varsinkin avustajat olivat selvästi vaivautuneita näistä kysymyksistä. Se, että he valittaisivat täällä, ei millään tavalla auta heidän arkeaan Venäjällä. Päinvastoin. Hehän tulevat tänne oppimaan, kuinka järjestetään asioita, miten toimivat vaikeavammaisten vanhemmat, Invalidiliitto ja järjestöt, saako rakentaa yhteiskunnallista dialogia… He olivat ylpeitä, että olivat ensimmäiset pyörätuolilla liikkuvat turistit Venäjältä Rautatientorin vieressä olevassa hotelissa.
Alexei ja hänen ystävänsä ovat iloisia ihmisiä, heissä on paljon sisäistä valoa ja voimaa. Yksi avustajista kertoi, että 16 vuoden aikana, jotka hän jäätyään eläkkeelle on viettänyt heidän kanssaan, hän on oppinut paljon heiltä. Omat huolet ja vaivat katoavat jäljettömiin, kun he naurattavat ystäviä. Tai pyrkivät kaikin voimin saamaan äänensä kuuluviin – valittamatta, hyvin positiivisella asenteella ja uskoen, että maailmaa voi muuttaa.
Jäin miettimään toisen avustajan havaintoja. Oltiin tutustumassa hoitokotiin, jonka rakennuttivat innokkaat kehitysvammaisten nuorten vanhemmat. Noin kymmenen vuotta sitten he ymmärsivät, ettei kaupunki pysty järjestämään heidän lapsilleen asuntoja – vuodessa vapautui silloin noin viisi asuntoa ja jonossa oli odottamassa melkein 150. Vanhemmat perustivat yhdistyksen ja he onnistuivat saamaan ensimmäisen tontin uudella alueella, joten kukaan ei päässyt valittamaan. Moskovalainen avustaja kiinnostui subjektiivisesta oikeudesta asuntoon ja hoitoon, esitti tarkkoja kysymyksiä rahoituksesta ja kaupungin roolista, ulkoistammisesta ja tulevaisuuden näkemyksistä. Myöhemmin, kun hän pohti järkeviä ratkaisuja, hän kertoi, että olisi hyvä, jos venäläiset viranomaiset tutustuisivat Suomen matkoilla sekä superkouluihin ja -päiväkoteihin että tällaisiin hoitokoteihin. Kuka tietää, ehkä joskus löytyykin sellainen virkailija, joka innostuu saamaan nimensä historiaan ja saa aikaiseksi vastaavia taloja.
Sama nuori nainen kertoi, että vaikka Venäjältä vieläkin löytyy ihmisiä, jotka eivät ikinä ole nähneet vammaisia, ilmapiiri on muuttumassa paremmaksi. Ainakin hän on huomannut, että ihmiset tulevat helpommin sekä kadulla auttamaan että mukaan toimintaan. Ehkä Alexein kaltaiset parempaan elämään uskovat auttavat muitakin uskomaan muutoksiin. Kunhan opettaisivat vielä kärsivällisyyteen ja määrätietoisuuteen. Sitä nimittäin tarvitaan kaikkialla.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
