Risaisen elämän äärellä

Peter von Bagh näki Elokuvan historiansa uudistetussa laitoksessa (1998), että suomalaisohjaaja Anssi Mänttärin 1980-luvun halpatuotannoista avautuu vielä aarreaitta vuosikymmenen maailmaa tutkiville.

Aki Kaurismäki senttasi Filmihulluun 1984, että kun ”näiden viheliäisten vuosien aikana tuotettuja elokuvia jälkeenpäin arvioidaan, Toto (1982), Regina ja miehet (1983) ja Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) nousevat uudestaan esiin.”

Nyt Mänttärin parhaat elokuvat toimivat kuin 30-vuotiaat viinitynnyrit – täynnä. Kriitikko Hannu Waarala on nähnyt niissä juopon käsialaa. Vielä helpommin niissä tunnistaa runoilijan käsialan. Mänttäri tarraa tulehtuneisiin ihmissuhteisiin, sisäisiin kaaoksiin ja kriisitiloihin, suhtautuen henkilöhahmoihinsa vaivattoman myötätuntoisesti ja armotta. Määrätyn rehellisyyden edessä saattaa katsoja tuntea jotain myös itsessään. Pistosta seuraa usein nauru.

Mänttärin elokuvien dvd-julkaisu on kulttuuriteko, joka vähintäänkin paljastaa laajan ihmistyyppien ja elämäntilanteiden kirjon.

Oma tyyli salanimellä

Ohjaaja viritteli oman tyylinsä ja luontaisimman tekotapansa salanimellä Suvi-Marja Korvenheimo. Aikuiset ihmissuhde-elokuvat kuvattiin nopeasti Helsingin ulkoilmassa ja ohjaajan tuttujen asunnoissa – joskus vain muutamissa päivissä, mutta tunnollisen pohjatyön siivittäminä. Arkisesta sanatulvasta aforistisiin sävyihin pamppaileva vuoropuhelu syntyi jazz-muusikkonakin kunnostautuneen ohjaajan omasta kynästä. Moni taitava näyttelijä teki Mänttärin ohjauksessa uransa parhaaksi jäävän elokuvaroolin.

Jari Tervo raportoi Ilta-Sanomiin 1984: ”Ohjaaja Anssi Mänttäri sanoo jättävänsä elokuvanteon – saattaa olla, että hän palaa ohjaajanpallille vasta ensi syyskuussa. Hän on sitä ennen mukana kahdessa muussa tuotannossa.”

Etsijöitä arjen harmaudessa

Samana vuonna valmistunut Kello kirjattiin Guinnessin ennätysten kirjaan nopean tuotantoaikataulunsa vuoksi. Vahva surumieli ja taituruus nostavat sen ohikiitävän yläpuolelle. Miehen (Paavo Piskonen) ja naisen (Riitta Havukainen) yhden yön suhde esitetään kamarinäytelmänä, jonka Mänttärin vakiokuvaaja Heikki Katajisto valaisee niukasti, mutta rikkaasti. Ihmiset nähdään hämärässä huoneessa ilman keinotekoisuuden vaikutelmaa. Valoa on vähän, mutta taitavasti käytettynä se avartaa henkilöhahmojen sieluntiloja.

Tottumus vaivaa Mänttärin kuvaamia ihmisiä. Olivat he ekonomeja, sosiologeja, liikemiehiä, autonasentajia, taiteilijoita tai partureita, he pohtivat samoja kysymyksiä: suhdetta oman työn mielekkyyteen, puolisoon ja lapsiin. He kaikki haluavat jotain muuta kuin mitä arjessaan elävät.

Mänttärin henkilöhahmot purkavat elämäänsä sanelunauhureille, päiväkirjoihin ja joskus suoraan kameralle. He etsivät epätoivoisesti uusia peilejä ympäröivästä maailmasta, joka ei aina vastaa.

Tragikoomisen Ylösnousemuksen (1985) lähtökohtana on kuvaava anekdootti: mies lavastaa itsemurhansa nähdäkseen omaistensa surevan, mutta huomaa onnettomuudekseen, ettei häntä kukaan surekaan. Hän yrittää palata takaisin arkeen, mutta hänet torjutaan, koska asiat on ehditty jo järjestää uusiksi.

Kapakkaeläjien aikalaiskuvaaja

Mänttäri kykenee uppoutumaan useisiin ikäluokkiin, elämäntilanteisin ja aikakausiin, mutta väkevimmillään hän on ollut ikäistensä toimittajien, taiteilijoiden ja kapakkaeläjien aikalaiskuvaajana. Elokuvista voi melkein haistaa savuiset baarit ja parittelunjälkiset makuuhuoneet.

Elokuvan Regina ja miehet henkilögalleriaan kuuluu Jörn Donnerin esittämä kirjailija. Kun Donnerin roolihahmo rakastuu ravintolaillallisen aikana Liisa Halosen tulkitsemaan äänittäjään, heidät nähdään vain yhdessä kaukaa otetussa kuvassa Donnerin traagisen monologin taustoittamana. Tämä ihminen, kuten moni muukin Mänttärin hahmo, elää pelossa, maailmaa väistellen.

Reginan ja miesten nimihenkilö, Rea Maurasen ilmentämä televisiotoimittaja, on toinen rakkautta pelkäävä, narsistinen, mutta haavoittuva menestyjä.

Mitä on moraali, mitä vapaus

Kuten elokuviensa henkilöhahmot, Mänttäri rikkoo jatkuvasti sääntöjä. Hän pohtii, kuinka ihmisten halutaan elävän, ja miksi, miten yhteiskunnassa tulisi käyttäytyä, mitä merkitsee moraali, mitä vapaus. Matti Pellonpään kaltainen boheemi sopii loisteliaasti Mänttärin elokuvien maailmaan, esiintyen yhteensä kuudessa hänen filmissään. Ansiokkaasti Mänttärin henkilöhahmot myös osoittavat, miten typerä ja yksinkertainen voi olla älykäs ja koulutettu aikuinen.

Monilla Mänttärin hahmolla on tosielämän esikuvansa. Elokuvan Huhtikuu on kuukausista julmin värikästä henkilögalleriaa voidaan pitää avainromaanin filmillisenä vastineena. Mukana on muun muassa mainio parodia ohjaaja Mikko Niskasesta. Elokuvan lopussa Aki Kaurismäen näyttelemä kirjailijanalku tiedustelee Antti Litjan esittämältä konkarilta, mikä on hyvän tekstin salaisuus. Vastaus: ”Viinaa ja lyhyitä lauseita!”

Aistillisuuden palo yhdistää Mänttärin henkilöitä. Jos elämässä ei ole intohimoa ja nautintoa, jotain on pielessä. Jos elämässä ei taas ole mitään hallintaa, ei kaaoksestakaan synny järjestystä. Sen osoittavat perusteellisimmin Mänttärin itsensä tulkitsemat päähenkilöt Berliini-kuvauksessa Morena (1986) ja taiteilijasatiirissa Viimeiset rotannahat (1985).

Koska ohjaajan vakioaiheisiin kuuluvat menetys ja katoavuus, 1980-luvun ajankuva täydentää niitä nykyperspektiivistä käsin ihanteellisesti. Nuhjuiset raitiovaunut, puhelinkioskit, magneettinauhurit, portsarit ja Juice Leskinen värjäävät Mänttärin henkilöhahmojen tyhjyyden pelkoa.

Armoton ajankulu

Mänttärin viimeisimmässä elokuvassa Saunavieras kohtaavat huippualkoholisoitunut, narsistinen ja sovinistinen kirjailija (Kari Väänänen) sekä kurinalainen, elämäänsä kyllästynyt palkkamurhaaja (Jone Takamäki). Moraliteettina ja kamarinäytelmänä Saunavieraassa on kaikki ainekset, hyvä dialogi ja mahtavat näyttelijät, mutta kuvauksen ja leikkauksen osalta elokuva on niin ala-arvoinen, että itkettää. Syy on osin tekemisen edellytyksissä.

1990-luvulla Mänttäri alkoi pudota entistä enemmän marginaaliin. Hän yritti kaupallista menestystä, mutta sai aikaan huonoimmat elokuvansa: Matti Nykäsen julkisuusilmiön ympärillä kompuroiva Mestari (1992) ja Espanjassa kuvattu hirveä puskafarssi Dirlandaa (1999).

Loistava lama-ajan kuvaus Palkkasoturi (1997), vuosikymmenen kiistattomia avainelokuvia, sai vain muutamia satoja katsojia. Mänttärin tuottama Eros & Psykhe (1998) meni lippuluukuilla vielä huonommin. Vuosikymmenen lopulla käynnistynyt suomalaisen elokuvan buumi ei voinut tuntea vieraampaa tapausta kuin Mänttäri. Elokuvasäätiöstä ilmoitettiin, että hän on aivan liian vanha kolkuttelemaan heidän oviinsa.

50-vuotiaat mystisesti kateissa

Historiattomuus on suomalaisen elokuva-alan vahvin traditio. Se elää väsymyksestä kuin sota, joka haluaa nuorta lihaa. Valentin Vaala, Teuvo Tulio, Jack Witikka, Maunu Kurkvaara, Timo Linnasalo ja Jaakko Pakkasvirta, toiset heistä elossa, mutta ohjaajina mystisesti kateissa, todistavat, ettei 50-vuotias juurikaan ohjaa Suomessa enää pitkiä elokuvia. Muualla Euroopassa tällainen tilanne ymmärrettäisiin järjenvastaisena.

Nykyään Mänttäri on tukahdutettu, poissiivottu ilmiö, suomalaisen elokuvan alitajunnassa jonkinlainen peikko, joka kutittelee erityisesti virkamiehiä vääristä paikoista.

Kun nyt elämme jälkidomekarukoskelaista digiaikaa, voimmekin olohuoneissamme hämmästellä Mänttärin tuotannon psykologista rehellisyyttä ja vaivattomuutta, polttavaa tarvetta nähdä ihminen kaikessa epätäydellisyydessään ja olosuhteidensa ailahtelevaisuudessa.

”Jos ihmisellä nyt menee huonosti, niin voihan se olla helvetin hauskaa”, on Mänttäri todennut elokuvistaan.

Kirjoittaja (s. 1983) on elokuvaleikkauksen opiskelija.