Kun Anton Montilta pyytää haastattelua, hän lähettää kolmisivuisen tekstin, jossa esitellään hänen poliittisen elämänsä käännekohdat. Tekstistä saa kuvan, että Monti on tottunut ajattelemaan, kirjoittamaan ja varjelemaan julkisuuskuvaansa.
Mitään ”julkisuuskuvaa” ei tosin ole, koska Monti on pysytellyt taustalla ja kirjoittanut nimimerkeillä. Haastattelujen sijaan netistä löytyy salaliittoteorioita siitä, että Monti olisi suomalaisten yhteiskunnallisten liikkeiden ”salaperäinen vanhempi nuorisoagitaattori”.
Ainakin Montista voi sanoa, että hän on elänyt niin poliittisen elämän kuin autokauppiaan on mahdollista elää.
Vallankumouksen mahdollisuus
Monti syntyi italialais-suomalaiseen perheeseen Helsingissä. Perhe muutti Roomaan vuonna 1969.
Nuoruus Italiassa 1970-luvulla oli yhteiskunnallisen myllerryksen ja kumouksellisen liikehdinnän aikaa. Noina vuosina oli lähes pakko olla politiikassa mukana lukiosta lähtien.
Monti aloitti lukion vuonna 1978, jolloin Punaiset prikaatit -järjestö kidnappasi ja murhasi Italian pääministeri Aldo Moron. Osa radikaalista vasemmistosta oli lähtenyt aseellisen vallankumouksen tielle. Toinen osa valtasi tehtaita, perusti työpaikkakomiteoita ja marssi kaduilla.
Monti liittyi puolueista ja ammattiliitoista erilliseen Autonomia Operaia -organisaatioon. Autonomien näkemys politiikasta oli hyvin erilainen kuin perinteisellä vasemmistolla. Tavoitteena oli vallankumous, välineinä palkkatyöstä kieltäytyminen ja itsenäinen järjestäytyminen.
Autonomit puhuivat ruohonjuuritason taistelujen sisältä. Välillä ”taistelu” otettiin kirjaimellisesti. Vaikka Monti kertoo, ettei hänen sukupolvensa enää uskonut vallankumoukselliseen väkivaltaan, katutappeluja käytiin fasistien ja poliisien kanssa.
Politiikkaa tehtiin vuorokauden ympäri.
– Se oli flabareiden jakamista, radio-ohjelmien tekemistä, mielenosoitusten järjestämistä ja niihin osallistumista, partiointia alueilla, Monti sanoo.
– Silloin uskoimme aidosti vallankumoukseen. Myös Italian valtiovalta uskoi, koska maassa tuomittiin ihmisiä vankeuteen vallankumouksen tekemisestä.
Valtio ja palkkatyö vihollisina
Politiikassa ei tuolloin tavoiteltu ”kansan enemmistön” tukea, vaan toiminta oli jyrkästi jakautunutta ja konfliktihakuista.
Autonomian poliittinen ohjelma perustui alueelliseen vastavaltaan. Asuinalueita, kouluja ja työpaikkoja pyrittiin hallinnoimaan omavaltaisesti. Valtio ja palkkatyö nähtiin vihollisina ja pyrittiin heittämään ulos autonomisilta alueilta.
Torinossa noin 40 000 ihmistä maksoi vuokraa itsemääräämällään tasolla, ja Roomassa kymmenet tuhannet ihmiset maksoivat sähköstä vain saman verran kuin teollisuus. Palkkataso määriteltiin lakkoilemalla, ja niin työpaikkoja kuin asuintalojakin vallattiin.
Esimerkiksi Fiatin Torinon tehdas, joka oli 1970-luvulla Euroopan suurin tuotantolaitos, oli kolmesti autonomien vallassa vuosina 1969–1980.
Ne kymmenen vuotta, joiden aikana Monti toimi Autonomia-järjestössä, olivat jo perääntymisen aikaa. Organisaatio hajosi vähitellen. Italiassa poliisi otti kiinni 12 000 vasemmistolaista. Osa heistä tuomittiin vankilaan tekaistuilla syytteillä. Noin 600 aktivistia pakeni maasta.
– Kuitenkin ne teemat, joista silloin puhuttiin – perustulo, feminismi ja postkolonialismi – olivat noin 30 vuotta aikaansa edellä, Monti arvioi.
Orimattila ja Tampere
Samoja teemoja Monti on pyrkinyt nostamaan esille suomalaisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä.
Autonomien poliittisen tappion jälkeen Monti muutti Suomeen ja työskenteli autoalalla sekä Italian ulkomaankaupan parissa.
Sitten tapahtui kaksi asiaa.
Vuonna 1997 orimattilalainen turkistarhaaja ampui tarhalleen tunkeutuneita eläinaktivisteja haulikolla.
Seuraavan vuoden tammikuussa Tampereella järjestettiin Mustavihreät päivät -niminen noin 300 ekoanarkistin tapahtuma, jossa poliisin tekemät kiinniotot johtivat kaksipäiväiseen mellakointiin.
– Siinä tuli tunne, että olen tämän tarinan joskus nähnyt ja se ei ole kaunis tarina.
Italiassa fyysisten yhteenottojen politiikka johti lopulta aseelliseen taisteluun ja tuhoutumiseen. Monti lähti mukaan suomalaisiin liikkeisiin kehittämään toimintatapoja, jotka tuottavat poliittisia konflikteja, mutta ovat väkivallattomia.
Liikkeiden valtava mylly
Vuonna 1997 Monti alkoi käydä kirjeenvaihtoa maanpaosta italialaiseen vankilaan siirtyneen autonomifilosofi Antonio Negrin kanssa, jonka johtamien organisaatioiden piirissä hän oli 1970- ja 80-luvuilla toiminut. Suomessa perustettiin uusia vaihtoehtomedioita, kuten Voima-lehti ja verkkolehti Megafoni, ja Monti alkoi kirjoittaa niihin.
Zapatistien kansannousu, globalisaatio, ympäristöradikalismi, Seattlen WTO-mielenosoitukset 1999, perinteisen vasemmiston kritiikki, kapitalismianalyysi, kadunvaltaukset ja anarkismi yhdistyivät.
Suomen väljän anarkistiskenen sisältä nousi nopeasti ryhmä, joka alkoi määritellä yhteiskunnallisten liikkeiden suuntaa. Puhuttiin ensin globalisaatiokritiikistä, siirtolaisuudesta ja sosiaalikeskuksista, sitten prekarisoitumisesta ja työn muutoksesta.
Suomesta lähti satoja ihmisiä mielenosoituksiin Göteborgiin ja Genovaan. Kansallista yhtenäisyyttä rikottiin itsenäisyyspäivien Kuokkavierasjuhlilla. Vasemmiston perinnettä tuuletettiin vappuaattojen EuroMayDay-marsseilla. Helsingissä vallattiin kymmeniä tiloja.
Näissä ”suomalaisen autonomian” liikkeissä Monti oli mukana kirjoittamassa tekstejä, istumassa kokouksissa ja tulkitsemassa tapahtumia teoriayhdistelmillään.
Monti kuvailee liikkeiden jatkumoa ”valtavaksi myllyksi”, jonka kautta on kulkenut tuhansia ihmisiä: mediavaikuttajia, taiteilijoita, poliitikkoja… Autonomiliikkeiden perinteestä on lähdetty esimerkiksi Vihreisiin nuoriin, Vasemmistonuoriin ja Greenpeaceen.
”Ei meillä Suomessa”
Autonomien Italiassa poliittinen toiminta hahmotettiin voimankäyttönä ja vallan ottamisena. Suomalaisissa liikkeissä Monti huomasi, että poliittinen toiminta käsitetään oikeudenmukaisuuden tai moralismin näkökulmasta.
Lisäksi politiikan tekemistä haittasi ”ei meillä Suomessa” -asenne.
– Kun yritettiin puhua prekariaatista, niin 90-luvun loppupuolella monet sanoivat, että joo, varmasti jossain Italiassa, mutta ei Suomessa tällaista tule koskaan.
– Sama tilanne oli siirtolaisten leirien kanssa.
– Yleensä olen ollut oikeilla jäljillä, kun minulle sanotaan, että ”tämä ei ainakaan ole mahdollista Suomessa”. Silloin tiedän, että se varmasti tulee toteutumaan, Monti nauraa.
Anarkistit ovat 1990-luvun lopulta alkaen arvostelleet Montin kanssa politiikkaa tehneitä omavaltaisuudesta ja salamyhkäisyydestä. Monti kokee kritiikin vieraaksi ja sanoo, että se aliarvioi ihmisiä, jotka ovat liikkeessä mukana: eivät ihmiset ole niin tyhmiä, että he hyväksyisivät jonkin henkilön tai salaisen ryhmän tekemät päätökset arvioimatta niitä itse.
Monti itse on arvostellut vasemmistoa samoista asioista kuin muutkin autonomit: palkkatyön rakastamisesta ja valtion apuun huutamisesta.
– Ne ovat edelleen kaksi asiaa, joihin uuden ja vanhan vasemmiston pitäisi antaa selkeä vastaus. Tähänastiset vastaukset valtion ja työn uusiin kysymyksiin ovat tulleet kapitalisteilta, Monti sanoo.
Anton Monti
Syntyi 1964 Helsingissä italialais-suomalaiseen perheeseen. Muutti Italiaan 1969.Asunut Helsingissä vuodesta 1989 lähtien. Puoliso vihreiden kansanedustaja Anni Sinnemäki.Toimi Italiassa autonomi-marxilaisessa Autonomia Operaia -liikkeessä 1978-1988.On tehnyt työuransa Italian valtion ulkomaankaupan palveluksessa sekä autoalalla. Tällä hetkellä koti-isä.On vaikuttanut useissa suomalaisissa ulkoparlamentaarisissa liikkeissä, mm. Valkohaalarit, Tottelemattomat, No Borders, Vapaa liikkuvuus, Kuokkavieraat, Prekariaatti.org, EuroMayDay, sosiaalikeskusliike ja asunto-valtaukset Helsingissä.Kirjoittanut muun muassa verkkolehti Megafoniin ja Voimaan.
uutiskirje 
