Samuli Paronen kannatti perustuloa jo 70 vuotta sitten

Samuli Parosen romaanissa Laiva (Otava 1972) käydään laivan kannella miehistön välillä mielenkiintoinen keskustelu. On syyskesää 1946, kalastusalus on tulossa kesän pyyntireissulta Norjan ja Islannin vesiltä Helsinkiin.

Kustu arvelee Suomen rahaherrojen olevan työläisille käärmeissään siitä, ettei kansa sotinut herroille isoja suuria voittoja tuottavia Karjalan metsiä. Herrat pitävät yllä työttömyyttä kostaakseen kansalle hävityn sodan alentamalla palkkoja. Kustu aprikoi sodan jälkeisen tilanteen olevan poliitikoille ja byrokraateille arvovaltakysymyksen, joka on tasavaltaa tärkeämpi. Mieluummin järjestetään pula kaikille, jos ei saada sovituksi voittoja yksille. Pääoman on oltava herra talossa.

Tässä kohtaa romaanin päähenkilö Ossi esittää ajatuksen jokaiselle suomalaiselle maksettavasta jokaviikkoisesta riippumattomuusrahasta. Kyseinen raha maksettaisiin joka iikalle syntymästä kuolemaan saakka. Riippumattomuusraha, jota nykyisin perustuloksi kutsutaan, turvaisi elämisen välttämättömyydet, olipa ihminen töissä tai ei.

Ossin mielestä silloin ei pakollista orjuutta enää olisi. Ihmiset voisivat olla vaikka pelkästään ihmisiä, jos ketä sellainen elämä huvittaisi. Silloin ei tarvittaisi eläke- ja vakuutuslaitoksia, koska ne ovat enimmiltään vain hämäystä:

”Samoin vois turhina lopettaa ne kaikenlaiset sosiaalibudjeteilla keinottelevat syöpäläisparvet, jotka vahtii vain sitä, ettei kukaan köyhä saisi penniäkään hyötyä niistä mahdottoman suurista summista.”

Tästä turhan byrokratian purkamisesta säästyisi Ossin mielestä jo niin paljon julkista rahaa, että voitaisiin maksaa henkilökohtaisesta työstä pieni korvaus kullekin sen mukaan kuinka haluttua tai vastenmielistä työ on. Oikein korkealle arvostettua työtä ihmiset tekisivät ilmaiseksi, mutta vastenmielisestä ja vähäarvoisesta työstä maksettaisiin enemmän:

”Upporikkaatkin pääsis nekin olemaan onnellisia, ei aina tarvis valittaa sitä, että kun ei raha tee onnelliseks. Onni asuis maan päällä,” Ossi selittää.

Toiset miehet epäilevät Ossin idean onnistumista. Perusteluiksi esitetään, etteivät pienituloisetkaan tehtyjen kyselyjen mukaan tahdo tuloerojen pienentämistä vaan mahdollisimman suurta eroa omien tulojensa ja pienempituloisten tulojen välille. Sellainen järjestely on enemmistön mielestä soveliaampi ja selkeämpi. Elintasonnousu ei tee onnelliseksi, jos se nousee kaikille.

Keskustelun jälkeen Ossi vaipuu ajatuksiinsa. Mitä kauppiaskulttuuri lopulta sanoo ihmiselle jolle elämästä on tullut niin huono bisnes, että hän kysyy kannattaako elää?

Mitä se sanoo sille, joka huomaa, ettei yksikään sana enää takaa sisältöään, ja köyhälle, joka jatkuvasti saa jaossa sen mikä on kääntynyt tappioksi? Ehkä kauppiaskulttuuri ei osaa muuta kuin likvidoida, hävittää, poistaa ja lopettaa…

Nämä samat kysymykset ovat nyt enemmän pinnalla kuin 71 vuotta Ossin ajatushetken jälkeen.

Aku Ankka suurempi kuin Kalevi Sorsa

Suomessa ei ole tehty tohtorinväitöskirjaa kovinkaan monesta sekatyömiehestä. Vuonna 1990 Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen dosentti Yrjö Hosiaisluoma teki väitöskirjan Järjestyksen kourista vapauden valtakuntaan – Samuli Parosen elämä, tuotanto ja yhteiskuntakritiikki (SKS).

Parosen aforismikokoelma Maailma on sana lienee suomalaisen aforismiperinteen kirkkain helmi: ”Kun tieto on valtaa, se on lähes kiväärin muotoista.”

Kirjeessään (4.12.1972) Kalevi Seiloselle Paronen totesi ylikansallisen kulttuurihenkilön Aku Ankan olevan suuremman vaikuttajan kuin silloisen pääministerin Kalevi Sorsan:

”Jos Aku Ankka olisi pääministerimme, ei kukaan erehtyisi pitämään maatamme venäläisenä maakuntana, vaan olisimme osa Amerikkaa.”

Parosen tuotannossa esiintyy noin 1 500 henkilöä, joista yksikään ei ole kirjailija tai toimittaja. Hänen romaaneissaan ei ole useinkaan varsinaista päähenkilöä, vaan kertoja kuvaa erilaisia porukoita, työporukoita, kimppa-asumista, kyläyhteisöä tai kapakkaporukoita.

Aforismeissa on paljon USA:n ja amerikkalaisen elämäntavan arvostelua, Neuvostoliittoon suhtautuminen on varovaisen myönteistä. Paronen käsitteli romaaneissaan ja aforismeissaan vallan etääntymistä ja piiloutumista tavallisten ihmisten ulottumattomiin.

Kekkonen kannusti

Paronen putosi tavallaan yhteiskuntaluokkien väliin. Häneltä meni terveys raskaissa töissä jo alle viisikymppisenä. Sen jälkeen hän aloitti kirjailijauransa. Esikoisteos ilmestyi 1964. Kirjallisuuden valtionpalkinnon Paronen sai vuosina 1969 ja 1972.

Ratkaisevan sysäyksen kirjoittamiseen antoi tutustuminen Samuel Beckettin (1906–1989) tuotantoon. Beckettin yksi kuuluisimmista ohjeista on: ”Mene piiloon jo ennen kuin sinua ruvetaan etsimäänkään!”

Paronen huomattiin laajemmissa piireissä vuonna 1971, kun presidentti Urho Kekkonen käsitteli asuntopulaa uudenvuoden puheessaan ja siteerasi Parosen romaania Huone puutalossa. Saatuaan edellisvuonna kirjailijalta Kaivos -romaanin tekijänkappaleen presidentti Kekkonen lähetti Paroselle lyhyen kannustuskirjeen:

”Olen lukenut kirjanne Kaivos ja pidin sen realistisesta ihmiskuvauksesta. Uskon että uusi kirjanne on yhtä mielenkiintoinen.”

Kekkonen kehui Parosta Suomen Kuvalehden päätoimittajalle (51-52/1972). Presidentti lähetti Paroselle myös kutsun Linnan itsenäisyysjuhliin 1972 ja mainitsi Laivan uudenvuodenpuheessaan 1973. Presidentinlinnaan Paronen ei lähtenyt influenssan vuoksi, mutta tuumasi, että mukava kumminkin kun kutsutaan, niin tuntuu että on vielä kelkassa mukana jotenkin. Hosiaisluoman mukaan Paronen kuului Kekkosen mielikirjailijoihin, joskaan ei ”hovikirjailijoihin.”

Yleislakko ja SMP

Romaanissa Huone puutalossa eletään 1970-luvun alkua suuren murroksen kynnyksellä, tapahtumapaikkana on pieni Etelä-Suomen kaupunki. Kun kadun varrelta ryhdytään purkamaan puutaloja, vanhan puutalon vuokralaiset tajuavat että kohta on heidän talonsa vuoro. Minne he silloin joutuvat. Yhteiskuntakritiikki on rajua: ”On tää ja saatana maa, mitään pahaa ei olla tehty, töitä vaan sikäli kun on ollu ja on voitu tehdä.”

Yhteinen mielipide on, että tällä suunnalla elämä ja tosiasiat joutuvat aina suurempaan ristiriitaan, aina kurjempaan jamaan menee, tulee aina suurempi ja suurempi vihollinen eteen, vaikka koko maailma olis pelkkää puolustuslaitosta. Elämä on tauti maapallon pinnalla.

Päähenkilö arvelee, että toisille oikeus antaa moninkertaisesti sen mikä toisten on yritettävä ryöstää:

”Lakien tehtäväksi jää antaa järjestystä rikollisuuteen, kultturellista hohtoa. Etelässä sivistytään, etelässä hallitaan, otetaan pohjolan väeltä aarteet, pikkukauppiailta putiikit, ja pienviljelijältä kontu, ja niin poispäin, ihan siivosti kaikki, ja annetaan rosvottujen huutaa niin paljon kuin jaksavat, annetaan huutamisesta mitali kovimmille huutajille, niin ne unohtavat asian seuraaviin vaaleihin asti.”

Vuoden 1970 eduskuntavaalien tuloksesta keskusteltaessa esitetään kysymys, antoiko Suomen kansa epäluottamuslauseen Suomen kansalle, kun SMP voitti? Sekö puolue voitti joka lisäsi eniten edustajamääräänsä, vaiko se jossa edustajien keski-ikä eniten nuorentui?

Vuonna 1974 ilmestyneessä romaanissa Kortteeri Paronen kuvaa yleislakon Suomea talvella 1956. Hän kutsuu työvoimatoimistossa asioivia sekatyömiehiä vapaiksi tilapäisihmisiksi. Kapitalismi on eräänlainen ristisanatehtävä, jossa samat asiat toistuvat uudessa järjestyksessä:

”Näytti kuin asiat eivät olisikaan kovin tarkkaan sanottavissa silloin, kun ne olivat luonnollisissa yhteyksissään eivätkä erilleen reväistyinä kuin puu maasta. Asian nimi oli mikä milloinkin siihen muuhun sopi, millaiset suhteet asioilla oli kunakin hetkenä, kussakin paikassa. Eivätkä nimet olleet niitä asioita vaan niiden pakkauksia, tai pelinappuloita joita ilman ihmiset eivät enää osanneet elää; pelureita heistä oli tullut, ja pelinappuloita, mietin.”

Paronen ennakoi, että Suomessa kehitellään uutta ihmistä josta on vain tuloja eikä menoja ensinkään. Ruotsiin muutto osoitti 1960–70 -luvuilla, että yhä useammalle suomalaiselle oli tullut mahdolliseksi elää vain jossain muualla kuin Suomessa.

Käsikirjoitus vailla välimerkkejä

Parosen esikoisteos Kesä Aataminkylässä ilmestyi WSOY:n kustantamana 1964, Parosen ollessa jo 47-vuotias. Kansankulttuuri hylkäsi kyseisen käsikirjoituksen, joka oli kirjoitettu puotipaperille ja siitä puuttuivat kaikki välimerkit. Kustantaja siisti tekstiä melkoisesti.

Otavan kustannustoimittajana 1960-luvulla toiminut Hannu Mäkelä toteaakin, että Samuli Paronen löydettiin kirjailijana kahdesti. Esikoisteoksen kustantanut WSOY ei hyväksynyt Parosen toista, jatkosodasta kertovaa Kuolismaantien romaanikäsikirjoitusta. Paronen lähetti käsikirjoituksen Otavalle, jossa se joutui Hannu Mäkelän pöydälle. Tuomas Anhava innostui käsikirjoituksesta ja teos julkaistiin Hannu Mäkelän puhtaaksi kirjoittamana.

Myöhemmin Paronen hankki kirjoituskoneen, jolla hän kirjoitti lyijykynällä kirjoittamansa käsikirjoitukset puhtaaksi ja Otava julkaisi kaikki hänen kirjoituksensa.

Paronen vietti erakkomaista elämää, eikä hänen elämänsä jäljille pääseminen ollut helppoa, kun Hosiaisluoma alkoi valmistella väitöskirjaansa Parosen tuotannosta ja elämästä. Paronen oli naimissa itseään 21 vuotta vanhemman naisen Aino Meurosen os. Hailin kanssa. Avioliitto jäi lapsettomaksi ja Parosen poikapuoli Eugon Meuronen oli 1980-luvun alussa lähin elossa oleva Parosen lähiomainen.

KU:n vaikeneminen harmitti Parosta

Eri paikoissa asuttuaan Paronen osti 1950 vaimonsa kanssa Janakkalasta pienen maatilan.

Vuodesta 1964 lähtien Paronen asui osa-aikaisesti Riihimäellä ja muutti sinne pysyvästi 1968. Riihimäkeläiset tunsivat Parosen pitkän ja kumaraisen hahmon isosta mustasta huopahatusta, joka peitti tummat tuuheat hiukset. Paronen istuskeli mielellään puistoissa ja lukusaleissa sekä asemakahvilassa.

Paronen oli perinteinen sekatyömies, joka joutui asumaan parakeissa ja yömajoissa olleessaan kotoaan kauempana töissä. Parosilla oli pieni mökki Janakkalassa, mutta kotipaikkakunnalla ei sekatyömiehelle töitä ollut tarjolla juuri koskaan.

Paronen on ennen kaikkea syrjäytyneen väestönosan kuvaaja ja tulkki, kenties hieman samaan tapaan kuin elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki on nykyään. Paronen seurasi politiikka kirjastojen lukusalien lehdistä, mutta mihinkään puolueeseen hän ei kuulunut.

Paronen oli eräänlainen uusvasemmistolainen. Hän tilasi Kansan Uutiset, mutta piti etäisyyttä taistolaisiin. Kirjeessään Kalevi Seiloselle 19.7.1971 Paronen harmitteli, ettei Kansan Uutisissa tunnuta uskovan, että työläinen osaisi kirjoittaa mitään mainittavaa:

”Ei ollut KU:ssa Huone 8:stakaan sanaakaan, ja se oli kirjoitettu työläisille jos mikä, eikä olisi kai ilman sinua ollut Kaivoksestakaan. Sen sijaan kaikenlainen harmiton kansioitu ajanvietejutustelu näkyy olevan maininnan arvoista, että olisiko näkemykset ääriporvarin kanssa jotenkin samat: ei mitään yhteiskunnallista piikittelyä.”

Samuli Paronen oli Hosiaisluoman mielestä 1960- ja 70-lukujen taitteen taiteellisesti ehkä merkittävin yhteiskuntakriittinen kirjailijamme. Parosen asettamat kysymykset ihmisenä olemisen yhteiskunnallisista ehdoista sekä hänen ideologiakritiikkinsä ja kuvansa utooppisista mahdollisuuksista, kuten kansalaispalkasta ovat yhä ajankohtaisia tai ajankohtaisempia kuin Parosen eläessä.

Hän oli yksinomaan köyhien, syrjäytyneiden asialla, niiden, jotka olivat joutuneet hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle: ”Suomessa elättää hyvin ahkera kansa hyvin laiskaa rahaa.”

Samuli Parosen kuvaamat ihmiset löytyvät tämän päivän yhteiskunnassa työttömyystilastoista, sosiaalitoimistojen kortistoista, leipäjonoista, poliisien tilastoista sekä lehtien henkilökohtaista -palstoilta, koska ”huonoimmissa talousohjelmissa otetaan huomioon vain taloudelliset näkökohdat.”