Claes Andersson tänään 80 vuotta: ”Politiikassa saa parhaat ystävät ja parhaat viholliset”

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Kahdeksannen kerroksen suurista ikkunoista näkee kahteen suuntaan. Täällä, Jätkäsaaren kodissaan, Claes Andersson kirjoittaa joka päivä muutaman tunnin, soittaa pianoa, seuraa uutisia. Haastattelupäivän aamuna on järkyttänyt pommiuutinen Manchesterista.

– Tiedonvälitys on nykyään niin tehokasta, että mitään ei pääse pakoon. Ei ihminen kuitenkaan pysty loputtomiin reagoimaan eikä ottamaan vastaan kaikkia teurastuksia ja julmuuksia.

Vaikka aika nyt näyttää hullulta Trumpeineen, pommeineen, rasisteineen ja kärjistyneine keskusteluineen, Andersson muistuttaa esimerkiksi sotien vähentyneen ja tyttöjen aseman parantuneen.

– Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että ennen kaikki oli huonommin. Oli enemmän väkivaltaa, nälkää, kurjuutta, lapsikuolleisuutta. Se on hyvä muistaa eikä antaa pessimismin vallata.

Runoja pakolaisista

Andersson käsittelee mieltään askarruttavia kysymyksiä kirjoittamalla. Kun koettaa löytää muotoa itselleen tärkeille asioille, on kirjoittaminen prosessina lähellä terapiaa. Viime aikoina on syntynyt runoja turvapaikkapolitiikasta ja pakolaisista.

Yritimme pitää niitä loitolla mutta ne tulivat
kutsumatta ja nälkäisinä
Väitetään että heitä oli kidutettu ja että heillä
ei ole paikkaa missä asua
Moni heistä ei koskaan päässyt rantaan asti
(katkelma)

– Ehkä taiteella, runoudella voi hitaasti vaikuttaa siihen mitä ihminen tuntee ja ajattelee, alitajuntaan, hän pohtii.

Anderssonin omaan tapaan hahmottaa maailmaa ja yhteiskuntaa ovat vaikuttaneet esimerkiksi kreikkalaisrunoilijat Giórgos Seféris ja Giánnis Rítsos, suomalaisista Pentti Saarikoski.

Opiskelija, lääkäri, poliitikko

Andersson itse on kirjoittanut ja kertonut hyvin avoimesti myös elämänsä vaikeista asioista, kuten peliriippuvuudesta, itsemurha-ajatuksista ja parisuhteen kriiseistä.

– Katriinan kanssa ollaan asuttu 46 vuotta samassa osoitteessa. Onhan siinä ollut kaikenlaista. Olen elänyt kuin pellossa, nuorempana. Rakastunut sinne tänne.

– Olisi valheellista kirjoittaa itsestään niin, että jättää osan, ne paskajutut, pois. On hyvä asia, että julkisuuden henkilö puhuu vaikeuksistaan, kuten vaikka Tellervo Koivisto masennuksestaan. Se antaa muillekin luvan puhua.

Anderssonin elämä on jakautunut vaiheisiin työn kautta. Ensin oli opiskelu, sitten vuodet lääkärinä ja poliitikkona.

Nuorena jalkapalloilijana hän sai ensimmäisen kosketuksen siihen, miltä tuntuu kuulua porukkaan, joka asettaa yhdessä tavoitteensa ja ottaa yhdessä vastaan myös tappiot.

– Se oli tärkeä kokemus.

Perusluonteeltaan ”hirveän epäsosiaalinen” mies antautui ”kaiken maailman hommiin joissa joutui olemaan helvetin aktiivinen”. Kuten Marraskuun liikkeen johtoon, kansanedustajaksi ja vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. Kansanedustajuudesta hän joutui luopumaan terveyssyistä.

– Eduskunnassa työskentely oli etuoikeutettua: kuin olisi opiskellut neljässä tiedekunnassa yhtä aikaa.

– Politiikka on monella tavalla kiehtova maailma. Siellä saa parhaat ystävät ja parhaat viholliset.

Musiikki ja kirjallisuus ovat kulkeneet koko ajan mukana.

– Suurin palkinto ja nautinto mitä voi saada, on se kun kirjoittaminen tai soittaminen sujuu ja kaikki tuntuu mahdolliselta.

Vanhenemisen nopeus yllätti

Nyt meneillään olevaa elämänvaihetta Claes Andersson kutsuu loppusuoraksi.

– En kuitenkaan olisi vielä valmis luopumaan. Niin kauan kun pystyn jotenkin huolehtimaan itsestäni ja omista asioistani, elämä on mielekästä. Se, että joutuisi turvautumaan koko ajan muihin kaikessa, olisi sietämätöntä. Luulen että sitä en kestäisi.

Hän sanoo, että fyysisen vanhenemisen ja rappeutumisen nopeus on yllättänyt.

– Ottaa päähän, kun ei pysty lenkkeilemään, ottaa päähän kun ei pysty kävelemään kunnolla, ei pysty nauttimaan ruumiistaan esimerkiksi saunomalla ja ettei muista asioita. Kaikki fyysiset toiminnat hidastuvat, seksuaalisuudesta puhumattakaan. En silti valita, vaan olen tyytyväinen, että pystyn soittamaan ja kirjoittamaan.

Anderssonia ajaa uteliaisuus elämää kohtaan.

– On mielenkiintoista seurata, mitä tapahtuu lähiympäristössä. Miten lapset ja lapsenlapset kehittyy, minkälaisiksi tulevat. Siinä oma kuolema asettuu jonkinlaiseen luontevaan uomaan. Kammottavin ajatushan olisi se, että emme kuolisi.