Alkukesästä on pulpahtanut uudelleen esiin hokema maahanmuuttokeskustelua hallitsevasta ”kahdesta ääripäästä”. Kirjailija Pirkko Saisio on valitellut maahanmuuttokeskustelun polarisoitumisesta ja kevyin perustein rasistiksi leimaamista.
Myös vihreiden presidenttiehdokkaan Pekka Haaviston kirjoitetussa puheessa todettiin: ”Kun maahanmuuttokeskustelussa on kaksi ääripäätä, on samaan aikaan vaikeaa käydä sitä keskustelua, mitä nyt tarvitsisimme”.
Puheenvuorot synnyttivät ristiriitaisia reaktiota. Mutta miksi puhe ”kahdesta ääripäästä” herättää ärtymystä?
Joitakuita näyttää ajavan ennen kaikkea sokea viha ”vihervasemmistoa” kohtaan.
Osa ongelmaa on hokeman epämääräisyys: rasistinen vihapuhe ja jopa väkivalta ovat tietysti yksi ääripää, mutta mikä se toinen on?
Onko ihmisoikeuksien puolustaminen natsiaatteeseen verrattavaa ääriajattelua? Ovatko vaatteita turvapaikanhakijoille keräävät vapaaehtoiset uusnatseihin rinnastettava väkivaltainen ääriliike? Islamistiset terroristit tietysti ovat ääriliike, mutta hallitsevatko he suomalaista maahanmuuttokeskustelua? Tai torilla mieltään osoittavat pakolaiset?
Ministeri Jari Lindströmin mukaan toinen ääripää on ”sellainen suvakki. Sellainen, joka ymmärtää kaikkea, kaikki on ihanaa ja halataan kuoliaaksi”. Kokoomuksen Timo Heinosen mukaan toinen ääripää sanoo ”tervetuloa kaikki tänne, me autamme kaikkia, on teillä hätä tai ei”. Tällainen ääripää on kyllä paljolti rasistien mielikuvituksen luomus.
Eduskunnassa järjestettiin pari vuotta sitten keskustelu rasismista. Keskustelualoitteen ensimmäinen allekirjoittaja oli SDP:n kansanedustaja Nasima Razmyar. Aloitteessa viitattiin muun muassa uusnatsien väkivaltaan ja rasistiseen vihapuheeseen: ”Eduskunnan täytyy lähettää voimakas viesti: Rasismia, vihapuhetta tai väkivaltaa ei hyväksytä, sillä jokaisen ihmisarvo on jakamaton.”
Puhuttiin eduskunnassa asiaakin, mutta moni kansanedustaja piti parempana alkaa puhua jostain ihan muusta. Monelta osin keskustelu luisui farssiksi.
Sekä kokoomuksen Wille Rydman, Pauli Kiuru ja Petteri Orpo että perussuomalaisten Juho Eerola, Reijo Hongisto ja Veera Ruoho julistivat kuin samasta paperista lukien ongelman olevankin siinä, että ihmisiä leimataan perusteettomasti rasisteiksi. Siis ikään kuin rasismi ja viharikokset olisivat Suomessa pelkkää mielikuvituksen tuotosta eivätkä ollenkaan todellinen ongelma, josta olisi aihetta puhua.
Vaikka poliisin tietoon tulevat tapaukset lienevät vain jäävuoren huippu, tilastojen valossa rasististen ja muiden viharikosten määrä on jatkuvasti lisääntynyt. Vuonna 2015 poliisi kirjasi jo 1 250 epäiltyä viharikosta.
Tämän valossa on häpeällistä, etteivät kansanedustajat kykene pysymään asiassa, vaan yrittävät kömpelösti siirtää huomion jonnekin aivan muualle.
Yleinen osa tätä ääripäiden tarinaa on puhe aiheettomasta rasistiksi leimaamisesta. Niin paljon kuin olen itse erilaisilla keskustelupalstoilla aikaani viettänyt, en ole sellaista juuri havainnut. Yksittäisiä ylilyöntejä voi toki etsimällä löytyä – ihmiset ovat ihmisiä.
On kuitenkin räikeää liioittelua esittää, että sellaiset hallitsisivat maahanmuuttokeskustelua – tai että rasistiksi leimaaminen olisi joku laaja ja vakava rasistisiin viharikoksiin rinnastettava yhteiskunnallinen ongelma, josta täytyy pitää eduskunnassa puheenvuoro toisensa perään. Todellisuudessa keskustelua hallitsevat varsin yksipuolisesti maahanmuuton vastustajat.
”Kahdesta ääripäästä” puhuminen on osaltaan uusnatseja vähän sisäsiistimpien rasistien silmänkääntötemppu. He määrittävät sen avulla itsensä osaksi maltillisia ”tolkun ihmisiä”, jotka ovat muka itse ”äärivasemmalta” tulevan ”vihapuheen” ja perusteettoman leimaamisen kohteena. Samalla huomio siirtyy kätevästi pois heidän omasta rasismistaan.
Moderneille rasisteille on tyypillistä, että he kieltävät olevansa rasisteja. He saivartelevat sanan ”rasismi” alkuperällä ja väittävät itse olevansa vain ”maahanmuuttokriittisiä”, ”realisteja” tai vain arvostelevansa uskontoa (islamia). Niinpä he uhriutuvat äänekkäästi, kun heitä kutsutaan rasisteiksi – muka perusteettomasti. Mutta rasisti on rasisti, vaikkei sitä tunnustaisikaan.
Ei pidä olla ”hyödyllinen idiootti” ja lähteä tukemaan tätä rasistien hämäysliikettä.
Usein tässä väitetyssä ”rasistiksi leimaamisessa” on kyse tahallisesta vääristelystä.
Jos esimerkiksi sanotaan, että perussuomalaiset on rasistinen puolue, väitetään että kaikki perussuomalaisia koskaan äänestäneet on leimattu rasisteiksi. On hyviä perusteita pitää puoluetta puolueena rasistisena. Puolueen linjausten kritiikki ei tietenkään tarkoita jokaisen entisenkin äänestäjän leimaamista.
Jos sanotaan, että itsensä ”tolkun ihmiseksi” ylentävä helposti pelaa rasistien pussiin, väitetään että ihminen olisi leimattu rasistiksi. Kyllä hyvääkin tarkoittava ihminen voi ymmärtämättömyyttään hyödyttää rasisteja. Sen toteaminen on aivan eri asia kuin rasistiksi leimaaminen.
Kaikki ”kahden ääripään” mielikuvaa innokkaasti levittävät eivät ehkä ole varsinaisesti rasisteja. Joitakuita näyttää ajavan ennen kaikkea sokea viha ”vihervasemmistoa” kohtaan. Heidän elämäntehtävänsä on mustamaalata ”punavihreitä”, väittää näille kaikessa vastaan ja ärsyttää heitä.
Se on heille niin tärkeää, että he ovat sen vuoksi valmiita vaikka vähättelemään rasismia ja puolustelemaan äärioikeistoa. Näin he myös kiistatta pelaavat niiden pussiin – vaikkei se olisikaan heidän ensisijainen tavoitteensa.
Jokaisen ajattelevan ihmisen kannattaisi miettiä kaksi kertaa, onko viisasta yhtyä heidänkään kuoroonsa.
uutiskirje 
