Kun elämä katosi ja tuli takaisin

Viime vuonna vappua seurannut päivä oli lämmin ja aurinkoinen maanantai. Juuri sellainen päivä, jollaisista Johanna Pakarinen hurmaantuu. Tuolloin hän oli ratsastamassa suosikkihevosellaan Haralla Helsingin Tuomarinkylässä. Harjoiteltiin kentällä kuvioita.

Pakarinen muistaa ihmetelleensä, että voiko elämä olla enää parempaa.

Sitä hän ei muista, mitä sitten tapahtui. Hän putosi Haran selästä ja tuli rymisten maahan. Kypärä hajosi säpäleiksi.

Luultiin, että hevonen oli jotenkin pudottanut Pakarisen. Hän oli tajuton. Ambulanssi tuli 11 minuutissa.

Kymmenen kuukautta sairaalassa

Haralla ei kuitenkaan ollut osuutta Pakarisen putoamiseen. Hän oli saanut vakavan aivoverenvuodon, oli kymmenen kuukautta sairaalassa ja nyt puolitoista vuotta myöhemmin, 50-vuotiaana hän on eläkeläinen.

Kansan Uutisten entinen toimistosihteeri on käynyt pitkän tien sairaalasta kotiin. Nyt elämä hymyilee ja Pakarinen nauraa. Paljon ja kovaa, itselleen ja entiselle itselleen.

Runsas vuosi sitten tilanne ei ollut yhtä valoisa. Leikkauksia tehtiin useampia.

– En tiedä, kuinka monta. Minulla on ainakin kaksi vekkiä päässä, Pakarinen sanoo.

Hän oli teho-osastolla hengityskoneessa. Siitä matka kuntoutukseen kesti muutaman kuukauden. Hän joutui opettelemaan kaiken uudelleen puhumisesta ja kävelemisestä lähtien.

– Olin vaipoissa, hän sanoo.

Pitkään aikaan Pakarinen ei tiennyt, mikä se paikka oli, johon hänet oli tuotu. Elämä oli yhtä sumua.

– Luulin, että minut on laitettu mielisairaalaan. Kului monta kuukautta, kunnes vähitellen tajusin, että minulla olikin ollut vain aivoverenvuoto eikä minulla ole mielisairautta. Se oli helpotus.

Kun tämä tieto iskostui päähän, sumukin hälveni. Pakarinen pääsi kuntoutusosastolle ja kuntoutuminen alkoi kunnolla.

– Fysioterapeutti oli mahtava. Hän sanoi, että kyllä sinä pääset liikkeelle, ja nyt tämä häkkyrä lähtee.

Pyörätuoli vietiin pois ja Pakarinen pantiin kävelemään.

– Oli hirveä tarve oppia, hän sanoo.

Paljon jäi kuitenkin hämärän peittoon, vaikka neurologi selitti ja keskusteli.

– Oli kuin olisin seilannut irrallani sairaalassa eikä kukaan ottanut kokonaisuutta huomioon. Jokainen hoiti yhtä asiaa. Tässä olisi kehittämisen varaa, hän sanoo.

Usein vain toimittiin kertomatta, mitä ollaan tekemässä.

– Kerran hoitaja kiinnitti minuun jotain piuhoja. Luulin, että saan sähköshokkeja, mutta minusta otettiinkin sydänfilmi.

Pakarinen ei kuitenkaan syytä henkilökuntaa.

– Hoitajilla oli aina järjetön kiire, hän sanoo.

Ajantaju katosi

Pakarinen elää nyt yksin Helsingin Myllypurossa. Sairastumiseen asti hän asui nyt 13-vuotiaan poikansa kanssa.

– Nyt poika asuu isänsä kanssa kilometrin päässä ja koko minun elämäni on erilaista kuin silloin, kun kävin töissä ja minulla oli lapsi kotona, Pakarinen sanoo.

– Häntä minulla on kauhea ikävä.

Rytmin päivään tuovat Pakarisen kaksi koiraa. Samalla ne huolehtivat emäntänsä kunnosta. Kolmikko tekee pitkiä kävelyitä.

– Tuskin tulisi ulkoiltua yhtä paljon, jos koiria ei olisi, Pakarinen arvioi.

Rytmi on tärkeä Pakariselle, sillä hänellä on ollut vaikeuksia ymmärtää ajan kulkua.

– Minulla ei ollut mitään tajua kellosta. Monta kertaa vain makasin kotona, kun piti olla menossa terapiaan, hän kertoo.

Yhä Pakarinen myöhästelee, mutta tilanne on parantunut.

Rytmiä tuo myös viikko-ohjelma: maanantaisin juttutupa, tiistaisin päivätoiminta, keskiviikkoisin Jasmin, torstaisin puheterapia, perjantaisin ratsastus.

Jasmin Saarinen on henkilökohtainen avustaja, jonka palveluja Pakarinen saa käyttää 50 tuntia kuukaudessa. Keskiviikkoisin hoidetaan asioita, käydään kaupassa ja maksetaan laskuja. Perjantaisin Saarinen on mukana ratsastustunnilla.

Avustajan käynnit ilahduttavat.

– Hänestä on tullut minulle ystävä. Nauraa räkätämme.

Erityisesti se naurattaa, että Pakarinen, joka ei ole koskaan ollut kiinnostunut autoista, puhuu niistä nyt jatkuvasti.

– Viisikymppinen eukko höpöttää autoista ihan kuin joku pieni poika. Ehkä se johtuu siitä, että auto on helppo sana.

Lisäksi ohjelmaan tulee kuoro. Se on osa Helsingin yliopiston ja Aivovammaliiton yhteistä projektia, jossa tutkitaan kuorolaulun vaikutusta kuntoutumiseen.

– Olen kauhean innostunut siitä, vaikka olen laulanut viimeksi lapsena.

En ajatellut jäädä eläkkeelle

Ihmisen aivot ovat oudot. Ne palautuvat paljolti. Yllätyksiäkin tulee. Pakarinen esimerkiksi alkoi sairautensa jälkeen puhua kirjakieltä eikä tiedä, miksi.

Niin hyvin aivotoiminta ei kuitenkaan palaudu, että Pakarinen voisi joskus palata työelämään. Hän sai eläkepäätöksen toukokuussa.

– Aluksi ärsytti, että olen eläkeläinen. En ollut todellakaan ajatellut, että jään eläkkeelle viisikymppisenä, hän sanoo.

Keskustelu sairaalan neurologin kanssa kuitenkin selvensi tilannetta.

– Hänen kanssaan nielin sen, että en todennäköisesti enää pääse mihinkään töihin.

Silti hän haaveili opiskelevansa ratsastusterapeutiksi.

– Mutta enhän enää pysty opiskelemaankaan.

Onko se varma juttu, ettet kuntoudu niin paljon?

– On. Se ovi on laitettu kiinni. Se pitää vain hyväksyä.

Lukeminen sujuu, samoin ruuanlaitto, jopa leipominen. Hankalaa on kaikki, mihin liittyy numeroita: kaupassa Pakarinen joutuu pyytämään apua, kun pitää punnita jotain.

Tietokoneen käyttö ei vielä kesällä sujunut ollenkaan, mutta nyt Pakarinen lähettelee sähköposteja ja seuraa sosiaalista mediaa. Yksin hän ei kuitenkaan uskalla hoitaa pankkiasioita verkkopankissa. Hän välttää käyttämästä tietokonetta paljon.

– Siitä tulee valtava kuormitus. Nettiin ei kannata mennä väsyneenä eikä siellä kannata olla pitkään.

Ylipäätään kaikista asioista palautuminen vie aikaa, myös tästä haastattelusta.

– Joudun lepäämään tämän jälkeen, Pakarinen sanoo.

Siihen on täytynyt sopeutua, että hommat eivät hoidu samaan tapaan kuin ennen. Sanoja joutuu hakemaan, pää voi lyödä tyhjää yksinkertaisen tehtävän kohdalla.

– Mitenkäs tämä leikataankaan, Pakarinen kysyy leipomastaan omenapiirakasta kahvipöydässä.

Hänellä on ollut tapana toteuttaa uudet ideat saman tien.

– Nyt se ei onnistukaan. Voin lähteä polkupyörällä Prismaan ja ostaa maton. Siellä sitten ihmettelen, että miten saan tuotua sen kotiin. Asiat vain eivät ole yhtä helppoja ja nopeita kuin ennen. Pitää muistaa, että ei voi tehdä kaikkea.

Takaisin hevosen selkään

Elämä ei loppunut aivoverenvuotoon. Oikeastaan se alkoi siitä uudelleen. Pakarinen ei mieti sitä, että on sairas.

– Elämä on hyvää varsinkin nyt, kun olen päässyt takaisin hevosen selkään.

Takana on kolme ratsastustuntia sairastumisen jälkeen. Pakarista talutetaan maastossa. Tavallisille tunneille ei ole vielä ollut asiaa, mutta niidenkin aika tulee.

– Minulla oli kova ikävä hevosia, sitä tuoksua, touhuamista ja ympäristöä. Ei ole edes tärkeintä ratsastaa.

Ratsastus motivoi kuntoutumaan muutenkin.

– Opiskelen ihan eri mielellä esimerkiksi sitä, miten bussissa toimitaan, kun tiedän, että niin pääsen tallille.

Tärkeää on myös odottaminen.

– Pitkin viikkoa muistan, että voi miten ihanaa, pääsen taas perjantaina ratsastamaan.

Ihminen ei tarvitse paljon

Elämä on yksinkertaistunut.

– Ennen oli hirveästi sälää, jolla ei tehnyt mitään, Pakarinen sanoo.

– Nyt olen elämän keskiössä. Keskityn ulkona puihin, nyt syksyllä väreihin, tuoksuihin. Tulee tyyni olo, semmoinen, että tässä tämä nyt on, minun elämäni, näin se nyt meni.

Katkeruutta ei ole.

– En sure tai pengo sitä, että miksi minulle kävi näin, vaan katson tulevaan, odotan, mitä kivaa tapahtuu. Ei sitä estä se, että ajatteluni, puhumiseni ja välillä tekemisenikin on takkuista.

– Mutta se kaikki turha sälä saa mennä, esimerkiksi kiire tai ajattelu, joka ei johda mihinkään, mutta johon menee kauheasti energiaa. Paljon parempi on kuunnella musiikkia tai rapsuttaa koiria.

Hänen arvomaailmansa muuttui sairastumisen jälkeen.

– Olin aika hirveä, äkäinen ja petomainen nainen, joka nillitti ja etsi virheitä maailmasta. Halusin käräyttää syylliset, hän kuvailee.

– Nyt otan rennommin. Tärkeää on, että selviydyn ja kelpaan tällaisenakin. Olen merkittävä ihminen, vaikka olen saanut aivoverenvuodon.

Pakarinen ei myöskään vaivaa päätään sillä, mitä muut ajattelevat hänestä.

– Jos vaikka kaupan kassalla aiheutan hitaudellani jonoa, en hermoile. Yleensä kaikki sitä paitsi ovat ystävällisiä.

Välillä hän kaipaa ihmisiä ympärilleen.

– Soittelen ja juttelen ystäville. Sisarukset ja vanhemmat ovat läheisempiä kuin ennen. Siitä olen tosi iloinen tässä sairaudessa. Aina on kivaa, kun he soittavat. Ennen ei ollut, hän sanoo.

– Ei ihminen tarvitse kauhean monia ihmisiä ympärilleen, kunhan huolehtii niistä, jotka ovat lähellä.

Pakarinen ei haaveile.

– Elämä on tässä, hän sanoo.

Ehkä on olemassa kuitenkin pieni haave: talvella voisi asua jossain Kreikassa. Hän oli toukokuussa sisarensa kanssa Kreetalla viettämässä 50-vuotispäiviään.

– Siellä oli kivaa. Lämmintä. Elämänrytmi oli kiireetön, toisin kuin Helsingissä. Siitä nautin. Olisikin ehkä kiva vanhana asua siellä talvella, koska en perusta rännästä ja kylmästä.

Pakarinen on lopettanut menneisyyden kantamisen mukanaan.

– Kun lensin Kreetalle, pelkäsin, että nuoruuden paniikkihäiriö pamahtaa päälle koneessa. Mutta ei se pamahtanut. Ymmärrän, että pelkään turhaan asioita, jotka tapahtuivat 30 vuotta sitten.

– Eikä minun tarvitse miettiä, olenko sanonut joskus jollekin pahasti. Sekin on turhaa.