Sisällissodan pitkä varjo jakaa punaisiin ja valkoisiin

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Professori Jukka Kekkonen kertoo kohdanneensa aitoa vuosien 1917 – 18 tapahtumien ylisukupolvisten kokemusten pohdintaa Tampereella, jossa esitteli Suomen ja Espanjan sisällissotaa vertailevaa tutkimustaan.

Tampereen työväenmuseossa pidetyssä tilaisuudessa Kekkosta moitittiin aiheellisesti, kuten hän itse toteaa, että hän oli antanut turhan positiivisen kuvan Suomen vuosien 1919–1920 demokratiaan siirtymisestä ja uudesta perustuslaista.

– Sadan vuoden takaiset asiat vaikuttavat tarinoiden ja perinteiden kautta. Koin, että edelleen on tallella jotain aitoa ja sellaista, jota en muualla ole kohdannut.

Myös pienemmillä paikkakunnilla Keski-Suomessa kuulijat ovat ryhtyneet sanailemaan siitä, että kuka teki teloituksen tai murhan. Odotettavissa on, että sisällissodan muistelu nostaa pintaan asioita etenkin, kun tapahtumista on kulunut sata vuotta.

– Sisällissota on vaikuttanut eniten Suomen historiaan, jos minulta kysytään oikeushistorian professorina. Se on vaikuttanut politiikkaan, valtasuhteisiin, kulttuuriin ja juridiikkaan eri tasoilla rangaistuskäytännöistä oikeudelliseen ajatteluun, toteaa Kekkonen.

Kohtalokasta syyllisten etsintää

Kekkonen kirjoittaa viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Kun aseet puhuvat. Poliittinen väkivalta Espanjan ja Suomen sisällissodassa muistamisen politiikasta. Kansakunnan yhtenäisyyden kannalta on tärkeää, että vääryydet tunnistetaan ja tunnustetaan myös valtion taholla.

– Muistamisella on iso merkitys ihmisille. Sen ei tarvitse aina olla taloudellista kompensaatiota, myös symbolinen muistaminen on tärkeää.

Suomessa on ollut oikeudellisia vääryyksiä sekä sotasyyllisyys- ja asekätkentäoikeudenkäynnit.

– Reagointi vuoteen 1918 on ollut hidasta, mutta se on tullut. Edelleen on merkitystä, että jollain kauniilla ja koskettavalla, ja myös tiedollisesti osuvalla tavalla nämä asiat otetaan esille, Kekkonen pohtii.

Vertaillessaan Suomen ja Espanjan sisällissotaa hän havaitsi uhrien määrän herättävän edelleen suuria tunteita ja olevan kiistojen kohteena molemmissa maissa.

Suomessa uhrien määrä nousi lähes 1,5 prosenttiin ja Espanjassa noin kahteen prosenttiin aikuisväestöstä.

Kekkosen mukaan voittajat halusivat rangaista ankarasti hävinneitä, jotta he eivät pääsisi nousemaan siitä pitkään aikaan. Vankileireillä kuoli noin 13 000 ihmistä. Vankileireille joutui sodan jälkeen 80  000 ihmistä, ja 75 000 sisällissodassa mukana ollutta joutui niin sanotun tynkäeduskunnan päätösten seurauksena valtiorikosoikeuksien tuomittavaksi.

– Suurin osa oikeistolaisesta valtakoneistosta oli sitä mieltä, että ei pidä tyytyä siihen, että vain johtoporras tuomitaan tai vaikkapa ase kädessä oman ideologiansa puolesta taistelleet. Kaikki piti tuomita.

– Tästä olen ollut eri mieltä sellaisten historiantutkijoiden kanssa, jotka pitävät oikeiston lippua välillisesti ylhäällä, hän toteaa.

Kekkonen huomauttaa, että presidentti K.J. Ståhlberg oli demokraattisen oikeusvaltion ja kansakunnan yhtenäistämisen kannalla. Toimittiin kuitenkin kuten jyrkin oikeisto ja armeijan johto vaativat.

– Se oli tietoinen poliittinen valinta. Linjan oli oltava ankara ja laaja-alainen eikä syyllisten joukon supistaminen muutamaan sataan tai tuhanteen riittänyt. Oikeistolaiset historiantutkijat eivät voi tätä ajatusta niellä. Heistä se tapahtui pakon edessä, ja laillisuusnäkökohtia noudatettiin.

Kekkosen aikaisemmissa tutkimuksissa on osoitettu, että jos valkoinen osapuoli olisi noudattanut laillisuutta, silloin vankileireillä ei olisi virunut niin paljon ihmisiä, ja tuomiot olisivat olleet lievempiä.

– Haluttiin riittävän kova rangaistus heille, jotka nousivat kapinaan laillista hallitusta vastaan.

Voittajien retoriikka hallitsee

Voittajat kirjoittavat historiaa, mikä on vain yksi osa historiaa. Joissakin olosuhteissa hävinnyt osapuoli vaalii ja käyttää omaa retoriikkaa.

– Kyllä voittajien retoriikka on kuitenkin valtaretoriikka ja päinvastoin. Suomessa tätä on kutsuttu termillä valkoinen totuus. Se oli hyvin vallitsevaa 1950-luvulle saakka, sanoo Kekkonen.

Vasta 1960-luvulla vallitsevaan totuuteen tuli muutos Väinö Linnan Täällä Pohjan tähden alla -trilogian ja Jaakko Paavolaisen käänteentekevien tutkimusten kautta.

Jo 1950-luvulla näkyi murroksen merkkejä, kuten Juhani Paasivirran Suomi 1918 -kirjassa sekä taiteen eri muodoissa. Kahtiajaon vaikutukset ovat purkautuneet vasta toisen maailmansodan jälkeen ja 1960–1970-luvulla.

– Taide heijastelee muutoksia yleistä keskustelua ja tutkimusta nopeammin.

Kekkonen pitää kansakunnan yhtenäisyyden kannalta viisaana Suomessa vaalittua, mutta myös kovin sanoin arvosteltua konsensuspolitiikkaa.

– Siinä on syvää viisautta, vaikka on ärsyttäviä piirteitäkin. Olen oppinut arvostamaan konsensusta, vaikka olen sitä vuosikymmenten kuluessa arvostellut. Sopimukseen pääseminen on aina parempi kuin ristiriitojen kärjistyminen verbaalisella tasolla tai siitä eteenpäin.

– Laiha sopu on parempi kuin lihava riita, ja tässä mielessä konsensus on parempi kuin joku muu.

Hälytyskellojen pitäisi soida

Euroopan tilanne on äärimmäisen huolestuttava varsinkin, kun Turkki lasketaan mukaan.

– Turkki on karmeassa tilassa, ja myös Puolassa ja Unkarissa mennään oikeusvaltion näkökulmasta aivan väärään suuntaan, toteaa Kekkonen.

Hän on havainnut kriisejä tutkiessaan, että aikalaiset arvioivat yleensä liian positiivisesti tilanteita, kuten tapahtui ennen Suomen sisällissotaa.

– Tilannearviot menevät hämmästyttävän väärin. Totuudenpuhuja mieluummin ammutaan kuin kuunnellaan häntä, kuvaannollisesti sanoen.

Retoriikka on äitynyt todella kovaksi: Saa sanoa yhä voimakkaammin, ja siten tullaan lähemmäksi tekoja. Kekkosen mukaan Euroopan nykytilaa ei ole liioiteltua verrata 1930-lukuun.

– Kahtiajako ja suvaitsemattomuus lisääntyvät. Jossain vaiheessa tullaan sen rajan yli, jossa katsotaan, että mitkä tahansa keinot ovat hyväksyttäviä omien tavoitteiden ajamiseksi.

Esimerkiksi Espanjassa 1930-luvun monet poliittiset liikkeet katsoivat olevansa niin oikeassa, että ne saattoivat ajaa tavoitteitaan keinoja kaihtamatta.

Oikeistovaaran merkkejä luetaan liian löysästi

Vuosien 1920- ja 1930-luvun prosesseissa on opetus: Jossain vaiheessa voidaan mennä jonkin rajan yli ja silloin ovat edessä suuremmat ongelmat.

– Vaaran merkkejä luetaan liian löysästi eikä niihin kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Tähän liittyy yleinen demokratian kriisi, joka kourii kaikkein demokraattisimpiakin maita. Eliitti ja kansa etääntyvät, ja tähän liittyy erilaisia ilmiöitä.

Hän näkee vuoden 2011 arabikevään olleen yksi liikkeelle paneva voima: Tuli Occupy Wall Street, merkittäviä demokratialiikkeitä länsimaissa sekä Välimeren maissa uusia poliittisia voimia, kuten vasemmistolainen Syriza Kreikassa ja Podemos Espanjassa.

– On myös oikea demokratian kriisi. Yhteisvaikutus saattaa olla arvaamaton, hän summaa viitaten äärioikeistolaisuuden vahvistumiseen.

Jukka Kekkosen mukaan joudutaan klassiseen demokratian puolustustilanteeseen, joka oli myös monissa paikoissa 1930-luvulla, kun demokratia kaatui laajasti. Vain Ranska ja Englanti säilyivät Pohjoismaiden lisäksi demokratioina.

– Nyt Itä-Euroopassa valtiojohto hajottaa, mutta muualla uhka tulee poliittisen kentän oikealta äärilaidalta. Vasemmistonanarkismia tai –populismia en näe mitenkään erityisen vaarallisina tai olennaisena tässä tilanteessa.