”Lähi-idän ihmiset hoitavat vanhuksensa kotona”

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Tuula Mohamud työskentelee gerontologisen kuntoutuksen eritysasiantuntijana palveluneuvonta ja -ohjausyksikkö Helppiseniorissa. Maahanmuuttajataustaiset vanhukset eivät toistaiseksi kuluta kovin ahkerasti vanhuspalveluita. Siihen on Mohamudin mielestä montakin syytä.

– Joissain kulttuureissa on kunnia-asia hoitaa omat vanhukset. Toiset taas eivät löydä palveluita, vaikka niitä tarvitsisivat. Ja heitäkin on, jotka vierastavat koko sosiaalialaa.

Musliminuorelle suhde äitiin on erityinen Mohamud sanoo. Hän kertoo kokemuksensa lähihoitajaksi opiskelevasta nuorukaisesta, jota harjoittelujaksolla pelotti ryhtyä pesemään vanhuksia.

– Sanoin hänelle, että pesethän sinä äitisikin alapään sitten, kun sen aika on. Hänen vastauksensa oli, että totta kai äidin pepun voi pestä, sehän on oma äiti.

Jossakin tulevaisuudessa kenties häämöttää sekin aika, jolloin vanhusten hoitaminen kotona ei enää onnistu, kun oma ura alkaa viedä nuoria sukupolvia. Kenties joskus silloin joku perustaa muslimivanhuksille oman vanhainkodin, Mohamud miettii.

– Se aika on tosi kaukana vielä. Muslimit huolehtivat vanhemmistaan ihan riippumatta siitä, missä nämä asuvat, Mohamud sanoo.

Suomessa pitkään asunut Suomi–Syyria-ystävyysseuran Siltoja syyrialaisille -hankkeen projektityöntekijä Imad Alkhatib ei usko, että muslimeille perustettaisiin tulevaisuudessakaan omia vanhainkotejaan. Häpeä äidin tai isän ”hylkäämisestä” olisi liian suuri.

– Lähi-idän ihmiset hoitavat vanhuksensa kuolemaan saakka kotona, Alkhatib vakuuttaa.

– Muslimille vanhemman laittaminen laitokseen ei olisi vain häpeä, se olisi suoranainen katastrofi.

Alkhatib itse ei ole uskonnollinen, eikä vanhusten kohtelussakaan ole kyse vain uskonnosta. Kyse on kulttuurista: lapset maksavat vanhemmilleen takaisin heiltä itse aikanaan saamansa huolenpidon. Itsekin hän arvelee saavansa hoivan aikanaan omilta lapsiltaan.

– Ei heidän ole pakko, mutta uskon, että he haluavat niin tehdä. Onhan se taloudellisesti ja sosiaalisestikin hyvä ratkaisu, jos lapset pitävät huolta läheisistään.

Kaikilla ei kuitenkaan ole läheisiä. Alkhatib kertoo tuntevansa muutamia iäkkäitä pariskuntia, jotka pitävät huolta toisistaan parhaansa mukaan. Joskus se voi tarkoittaa, että elämä rajoittuu lähes kokonaan neljän seinän sisään. Heillä ei välttämättä ole tietoa mahdollisista palveluista, eikä kielitaitoa ottaa selvää.

Yksinäisen ikäihmisen tilanne voi olla vielä vaikeampi.

– Nytkin yksi tuttu on sairaalassa jonkin aivoperäisen jutun takia. Hänellä on kova huoli siitä, kuka hoitaa asunnon ja maksaa laskut. Paraneminenkin hidastuu jatkuvasta stressistä, Imad Alkhatib kertoo.

Somaliasta Suomeen tulleet Aisha ja Abdul ovat molemmat tehneet töitä vanhustenhuollossa. He esiintyvät etunimillä, eivätkä halua kuvaansa julkisuuteen.

Noin 50-vuotias Aisha ei ole vielä varma siitä, viettääkö hän vanhuutensa Suomessa.

– Jos jään tänne, niin lapseni huolehtivat minusta. Se on minulle itsestään selvää, hän toteaa ykskantaan.

– En missään nimessä osaa kuvitella, että viettäisin vanhuutta vanhainkodissa. Olen ollut sellaisessa töissä ja huomannut, miten iäkkäitä ihmisiä hoidetaan siellä. Tosi paljon harmittaa nähdä, miten ikäihmiset kärsivät ja tuntevat itsensä hylätyiksi ja yksinäisiksi.

Aishan mielestä hylkäämisen kokemus tulee siitä, etteivät omaiset vieraile läheistensä luona. Hoitajatkaan eivät ota vanhuksia tarpeeksi huomioon.

– Tuntuu, että he jotenkin ajattelevat, että nämä potilaat elävät viimeisiä hetkiään, turha heihin on paljon aikaa laittaa.

Aisha ei kuitenkaan halua yleistää kokemuksiaan kaikkiin vanhainkoteihin.

– Tämä toki on vain minun käsitykseni, eikä kaikissa paikoissa varmaan ole samanlaista. Mutta tällainen oli minun kokemukseni, kun olin töissä vanhainkodissa.

Vanhempia hoitaessaan lapset maksavat takaisin heiltä itse aikanaan saamansa huolenpidon.

Niin ikään viisissäkymmenissä oleva Abdul kehaisee Suomen terveydenhuoltoa, joka on hyvä syy asua täällä vanhanakin.

– Olen miettinyt, että viettäisin talvet lämpimässä maassa Somaliassa tai Keniassa. Todennäköisesti lapseni huolehtivat minusta, jos jumala suo.

Abdul on ollut töissä palvelutalossa, mutta ei osaa kuvitella itseään sinne asumaan.

– Meidän kulttuuri ei hyväksy sitä vaihtoehtoa, että vanhemmat laitetaan palvelutaloon asumaan. Yleensä vanhemmat muuttavat lapsensa luokse tai lapsi muuttaa vanhempiensa luo huolehtimaan heistä. Jos kuvittelen, että eläisin palvelutalossa, niin minulla pitäisi olla oma huone ja minun tulisi asua siellä muiden muslimien kanssa, jotta olisi mahdollista rukoilla yhdessä, hän selittää.

Myös Abdul ihmettelee, miksi suomalaisvanhusten aikuiset lapset näkevät vanhempiaan niin harvoin.

– Positiivista on, että Suomen valtio huolehtii vanhuksista, joilla ei ole lapsia. Kun sitä vertaa minun kotimaahani, niin siellä valtio ei huolehdi vanhuksista, vaan vastuu on perheellä ja sukulaisilla. Heillä, joilla ei ole perhettä tai sukulaisia huolehtimassa, vanhuus on usein vaikeaa.