1980- ja -90 -lukujen lapset ja nuoret elivät vielä yhtenäiskulttuurissa, jossa kokemukset saattoivat muuttua koko sukupolven yhteiseksi. Nykyisin jonkinlaista kulttisuosiota nauttiva Noidan käsikirja on yksi teoksista, joka hirvitti, pelotti ja kiinnosti suurta osaa aikakauden lapsista ja nuorista. Kirjan ote ei tunnu olevan lipeämässä, sillä elokuun puolivälissä ilmestynyt uusintapainos myytiin heti loppuun.
Jotain teoksesta kertoo sekin, että sen ympärille syntyneessä Facebook-ryhmässä on keskusteltu ja muisteltu Noidan käsikirjaa jo lähes kymmenen vuoden ajan. Ryhmäläisillä on tarkka näkemys siitä, miksi kirja jaksaa viehättää vielä vuosikymmenten jälkeenkin.
Kammottavan kiehtovaa
”Niissä kuvissa ja tarinoissa oli jotain hyytävää”
Paras näkemys kirjasta ja sen vaikutuksesta löytyykin juuri lukijoilta itseltään. Etenkin kirjan värikäs ja monipuolinen kuvitus on tehnyt moneen lapseen ja nuoreen vaikutuksen, kirjaa on pidetty myös samanaikaisesti pelottavana ja kiehtovana. Parhaiten kirjan vaikutuksen ymmärtänee, kun kysyy siitä teosta aktiivisesti lukeneilta – ja uusintapainoksen heti hankkineilta ihmisiltä.
”Kaikki kauhea on kiehtonut minua lapsesta saakka, vaikka olenkin niin herkkä ja valtavalla mielikuvituksella varustettu, että alan nähdä kaikenlaista kaikkialla, jos liikaa luen kummituskirjallisuutta.”
Kirjan sisältöä kuvaillaan usein synkäksi ja ahdistavaksi, mutta samalla vetovoimaiseksi.
”Lapsena kirjassa kiehtoi pelottava ilmapiiri ja nykyään… no se sama.”
”Se tuntui kielletyltä ja siinä oli jotain salaista ja mystistä.”
Noidan käsikirja esitteli kummitustarinoiden lisäksi muun muassa vampyyrit, ihmissudet ja oudot voimat. Kirjoitusmuodoltaan teos on tietokirjamainen.
”Tarinat on kirjoitettu tavalla, joka sai ainakin lapsena ajattelemaan että ne ovat oikeisiin tapahtumiin perustuvia, eikä suusta suuhun kerrottuja tarinoita. Mukana on myös kuuluisiakin kummitteluun liittyviä legendoja joihin törmäsi muissakin kirjoissa. Pakkohan sen oli olla totta!”
Kirjastojen aarteet
Monet lukivat kirjaa kirjastossa tai lainasivat sen sieltä. Yllättävän usein kirjan palauttaminen kirjastoon unohtui tai se muuten vain eksyi reppuun jo ennen lainaustiskille menemistä. Kyselyyn vastanneista valtaosa kertoo, että kirjaa luettiin usein yhdessä kaverin kanssa, mutta rohkeimmat uskalsivat selata sivuja ihan yksinkin.
”Sain kirjan itselleni joskus 8–9-vuotiaana. Parin vanhemman kaverin kanssa perustimme Kummituskerhon, jossa pidimme kirjaa lähestulkoon Raamattuna. Kirjan jutut vaikuttivat minuun kuitenkin niin paljon, että äiti piti järkevänä piilottaa kirja. Tiesin tosin, missä se oli piilossa, ja usein koulusta palattuani hain kirjan ja luin niitä juttuja hiukset pystyssä.”
”Lainasin todella kärsineen version paikallisesta kirjastoautosta ja ihan mutsin luvalla. Luin sitä omassa huoneessa aina ennen nukkumaanmenoa, joka näin jälkikäteen ei ehkä ollut mikään maailman fiksuin teko.”
”Isoveli oli saanut lainattua kirjan jostain, ja sitten uteliaana 9-vuotiaana luin kirjaa salaa aina kun veli ei sitä lukenut. Kierointa on mielestäni se, että tuosta pari vuotta eteenpäin suht säännöllisesti halusin kirjaa lukea, vaikka teini-iässäkin saatoin silmät kiinni hyppiä sivujen yli. Eli aika monen kirjaston varastokerroksessa lueskelin ”pienessä” pelkotilassa.”
”Ensimmäisiä kertoja selailin kirjaa serkuilla ja iltaisin serkku luki sitä ääneen. Koko kirja joutui takavarikkoon, kun rupesin pelkäämään ihmissusia, ja pelkäsin itse muuttuvani. Kirjan sain takaisin hyllyn päältä vasta rippikoulu-ikäisenä.”
Noidan käsikirja muistetaan erityisesti kuvituksensa vuoksi. Pienikokoiset sivut ovat täynnä värikuvia, joillakin sivuilla niitä on useita, eikä niiden väritystä voi ainakaan harmoniseksi kutsua. Monille kirjan lukijoille on jäänyt mieleen kummittelemaan nimenomaan kirjan kuvasto.
”Niissä kuvissa ja tarinoissa oli jotain hyytävää.”
Se kamala sininen pää
Tarinoiden vaikuttavuudesta kertoo sekin, että moni muistaa kertomuksia ulkoa vielä vuosikymmentenkin päästä. Lukijoiden mielissä myös todellisuus ja kirja usein sekoittuivat yhteen.
”Meinasi olla aina pääomat pöksyissä”
”Suurimman vaikutuksen kirjan jutuista teki Borleyn pappilan tapaus, jonka yhden ikkunan takana seissyt aavenunna yhdistettynä lapsuudenkotini akvaariomaisuuteen aiheutti ikuisen trauman ikkunoiden suhteen.”
”Mieleen jäi kaikki kummittelujutut, joissa ihmiset näkivät tai kokivat kotonaan jotain kamalaa. Myös kaikki vampyyreihin liittyvä kiinnosti, joten jäivät mieleen nekin. Kuollut tyyppi, joka olikin arkussa muuttunut elävän oloiseksi, oli karmea.”
Erilaiset vampyyrikuvat ja etenkin kuva, jossa seivästetty vampyyri valkosipulit suussa ja puuristit kainalossa on polttanut jälkensä useille verkkokalvoille.
Yhdestä asiasta vastaajat tuntuvat olevan sangen yksimieleisiä.
”Kuuluisa sininen pää.”
”Sininen pää.”
”Sininen pää!”
”Se hemmetin sininen aavepää.”
”Legendaarinen sininen pää pelotti ihan liikaa.”
”Erityisesti jäi mieleen sininen pää ja näkymätön käsi, ne kummittelee päässä vieläkin.”
Kyseinen pää kuuluu kummitustarinaan, jossa sängystä heräävän ihmisen yläpuolella leijuu verinen ruumiiton sininen pää.
Tarkennuskysymys asiasta tuotti kirjavia vastauksia.
”Ehkä siinä tekee mieleen jääväksi se asia, että pää ei kuulu mihinkään, siis sille ei ole olemassa ruumista jatkona.”
”Se näytti yhdeltä vanhempien tuttavalta. Meinasi olla aina pääomat pöksyissä kun kyseinen mies tuli kaffelle. Vanhemmat miettivät vuosia mistä paniikki ja itkut johtuivat. Viimein sitten sain kerrottua.”
”Ainakin minua sininen pää aidosti pelotti, koska kertomukseen oli liian helppo eläytyä. Kukapa nyt haluaisi herätä keskellä yötä siihen että näkökentässä leijuu sininen verta vuotava irvistelevä ihmispää? Kannattaa kuitenkin sinisen pään kohdalla ottaa huomioon, että kyseessä on puhdas kauhutaiteilijan näkemys ja vieläpä huomattava plagiaatti. Taiteilija on ilmiselvästi käyttänyt pään mallina Lon Chaney Seniorin irvistystä kuuluisimmassa elokuvaroolissaan Oopperan kummituksena, 1925.”
Nostalgisia makupaloja
Aikoinaan Noidan käsikirjan kiehtovuutta lisäsi myös sen vaikea saatavuus. Kirjastoista kirja oli usein varastettu tai niin puhki luettu, että sitä ei saanut enää lainaan. Koska 90-luvun alkupuolella kaikkea ei vielä kaivettu internetistä, kulkivat teoksen tarinat ja kertomuksetkin suusta suuhun ja moni kirjaa lukematonkin oli ainakin kuullut siitä.
Moni kirjaa lukien kasvanut pitääkin uusintapainosta kulttuuritekona. Uudistettu painos vastaa muuten täysin 80- ja 90-luvuilla käsissä kulunutta teosta, mutta painojälkeä on parannettu, mikä tietysti helpottaa kovasti kuvista traumatisoitumista. 80-90-lukujen lapset ja nuoret ovat tunnetusti nostalgiaan taipuvaisia ja siihen nälkään tämä teos vastaa erittäin hyvin. Uudelleen lukeminen on avartanut myös lisää ajatusmaailmaa.
”Tässä on paljon nostalgiaa, mutta huomaan myös paljon uutta jota en lapsena muista huomanneeni. Tietysti aikuisen kokemuksella ja kasvaneella yleissivistyksellä kirjasta saa enemmän irti, ja nyt voi googlata lisätietoa! Vieläkin värisyttää hiukan lukea ennen nukkumaanmenoa.”
”Ehkä kirja ei enää ole niin pelottava, sitä sivun kolmetoista vampyyria ei tarvi enää peittää.”
”Kirjalla on edelleen aivan uskomaton vetovoima. Se ei aliarvioinut nuortakaan lukijaa ja esitti asiat faktoina. Nythän osa historiallisista jutuista ei kestäisi päivänvaloa, mutta en anna sen haitata lukukokemusta. Oli hauskaa, kun hyppäsin tottumuksesta pari sivua yli uutta painosta lukiessa.”
Lähes kaikki vastaajat kertovat, että kirjan uudelleen lukeminen on saanut muistot tulvimaan mieleen, niin hyvät kuin pahatkin. Noidan käsikirja yhdisti kokemuksellisesti aikoinaan lapsia ja nuoria, sen uusintapainos yhdistää keski-ikäisiä ja sitä lähestyviä ja internetin ansiosta kokemusten jakaminen on huomattavasti helpompaa, kuin kirjaston hyllyjen välissä kuiskailu.
Kommentti: Lykantropian pelkoa
Noidan käsikirja kuului myös omiin lapsuuteni suosikkeihin. Kävin selaamassa sitä kirjastossa ja lainasinkin useaan otteeseen. Kysyttyäni ihmisten muistoja ja mielipiteitä teoksesta huomasin, että omat tuntemukseni ja näkemykseni olivat kovin erilaisia.
Sininen pää toistui usein vastauksissa ja omat ystävänikin pyysivät lähettämään siitä kuvan heti, kun kuulivat että uusi painos on kädessäni. Itseeni kyseinen pää ei tehnyt lapsena mitään vaikutusta. Jos jokin kohta ihan oikeasti traumatisoi, niin ihmissusista kertovat tarinat ja kuvat. Aika pitkään pelkäsin ihan tosissani lykantropiaan sairastumista itsekin. Myös vampyyrisivujen kuvat ovat kulkeneet muistijälkinä vahvasti läsnä, mutta eivät ne erityisesti traumatisoineet. Kauhu ei ole koskaan varsinaisesti ollut omia suosikkejani, hieman turhankin vilkkaan mielikuvituksen kanssa sellainen saattaa saada aikaan uskomattoman pelottavia ja pitkäkestoisia mielikuvitelmia.
Mutta toisin kuin vastaajista, minusta Noidan käsikirja oli rauhoittava teos. Pidin sitä lapsena tietokirjana, joka järkeisti asioita. Siinähän aina lopuksi kerrottiin, että mistä joku myytti oli mahdollisesti saanut alkunsa. Lapsiminäni oli tilanteeseen sangen tyytyväinen ja totesi, että maailmassa on taas vähän vähemmän pelättävää.
Enää teos ei ihan tietokirjasta itselleni mene, mutta jotain kiehtovaa siinä, sormia suorastaan syyhyttää päästä avaamaan kirja umpimähkään ja katsoa muistaako mistä kyseisellä sivulla kerrottiin – useimmiten muistaa.
Noidan käsikirja. Suomentanut Pirjo Helasti. 192 sivua. Tammi 2018.
uutiskirje 
