Viime aikoina mieleeni on hyvin usein noussut lääkärin, entisen kansanedustajan ja kansalaisaktivistin Ilkka Taipaleen lausahdus, jonka kuulin jossain Irakin sotaa ja maan sodan- jälkeistä kehitystä käsitelleessä tilaisuudessa 2000-luvun alussa. Taipaleen mukaan Irakin kehitys osoitti jälleen kerran hyvin sen valintatilanteen, joka ihmisyhteisöille yleisesti ottaen on annettu. Vaihtoehtonamme ovat ”sorto, sekasorto tai sosiaalipolitiikka”, Taipale hänelle tyypillisellä painokkuudella julisti puheenvuorossaan.
Nähdäkseni tämä kolmijako on juuri nyt erittäin ajankohtainen. Valitettavasti se on ajankohtainen ennen kaikkea siksi, että yhä useampi yhteiskunta ympärillämme on muuttunut sorron yhteiskunnaksi tai ajautunut sekasortoon, jossa viimeisetkin yhteisöjä koossa pitäneet rakenteet on lyöty palasiksi. Esimerkkejä tällaisista kehityskuluista löytyy niin Euroopasta, Aasiasta, Lähi-idästä kuin Amerikastakin. Ei ole kovinkaan rohkeaa väittää, että kyseessä on yleisempi globaali kehityssuunta.
Olemmeko kulkemassa Euroopassa ja Suomessakin vähitellen kohti sortoa tai sekasortoa?
Sen sijaan kolmas vaihtoehdoista, sosiaalipolitiikka, ei ole varsinaisesti huudossa näinä aikoina. Ymmärrän sosiaalipolitiikan tässä laajempana hyvinvointipolitiikkana, johon sisältyy niin terveyspolitiikka, sosiaalipolitiikka, koulutuspolitiikka, tasa-arvopolitiikka kuin esimerkiksi ympäristöpolitiikkakin. Siis sellaisena politiikkakokonaisuutena, jonka päämääränä on lisätä universaalisti yksilöiden hyvinvointia sekä yhteisöllisiä hyvän elämän edellytyksiä, kaikki ihmiset mukaan ottaen ja mukana pitäen.
Puhuttiinpa sitten kehittyneistä tai kehittyvistä talouksista ja yhteiskunnista, viime vuosien aikana ”sosiaalipolitiikka” on joutunut puolustuskannalle myös siellä, missä on vältetty sortoon ja sekasortoon ajautuminen. Näyttää ilmeiseltä, että laajentuvien hyvinvointivaltioiden aika on auttamattomasti ohi.
Esimerkiksi pohjoismaiset hyvinvointivaltiot, jotka aiemmin perustuivat vahvasti universalismin ajatukselle, ovat tällä hetkellä suuressa murroksessa. Vaikka aiempina vuosikymmeninä luodut rakenteet edelleen pitävät yhteiskuntia jokseenkin tasa-arvoisina, eivätkä kansalaiset näytä edelleenkään olevan valmiita hyväksymään jyrkkää eriarvoisuuden kasvua, yhä harvempi näkee tänä päivänä vahvemman ”sosiaalipolitiikan” ratkaisuna aikamme haasteisiin.
Näyttää siltä, että valtion ja yhteiskunnan kansalaisten asioihin puuttumisen laajuutta haastetaan tällä hetkellä julkisessa keskustelussa meillä ja muualla kovemmin kuin vuosikymmeniin. Hyvinvointivaltion ja samalla ”sosiaalipolitiikan” laajuutta kyseenalaistaa yhtä lailla näkemys siitä, että tulevaisuudessa julkisella sektorilla on krooninen rahoitusvaje. Sellainen vaje, joka lopulta välttämättä johtaa kriisiin, jos leikkauksia julkiseen talouteen ei tehdä ajoissa. Leikkausten vaihtoehtona eivät voi tämän näkemyksen mukaan olla veronkorotukset, koska niillä on yksityistä taloudellista toimeliaisuutta heikentävä vaikutus. Ja ylipäätäänhän valtion roolia yhteiskunnassa pitäisi vähentää, ei lisätä, edelleen muistutetaan.
Jos Taipaleen yhteiskunnallisen valinnan kolmijako pitää paikkaansa, herää kysymys, olemmeko kulkemassa Euroopassa ja Suomessakin vähitellen kohti sortoa tai sekasortoa?
Vaikka tämä kysymys saattaa tuntua kaukaa haetulta ja yhteiskuntamme rakenteet vakailta ja pysyviltä, viimeaikaiset kehityskulut maailmalla ovat nostaneet myös tämän kysymyksen mieleeni.
Kun aikamme suuret ilmiöt, kuten ilmastonmuutos, pakolaisuus, yhteiskunnallisen luottamuksen rapautuminen, taloudellinen epävakaus ja eriarvoisuuden lisääntyminen otetaan huomioon, en ole enää varma siitä, onko meillä Euroopassa riittävästi ”sosiaalipolitiikkaa”, jolla tähän ongelmavyyhtiin pystytään kestävästi vastaamaan.
Euroopan tulevaisuuden suuntaa määritellään uudelleen tulevina vuosina, kun vuonna 2019 järjestetään europarlamenttivaalit, valitaan uusi komissio ja aletaan valmistella Euroopan unionin kasvustrategiaa seuraavalle vuosikymmenelle. Suomen rooli EU:n tulevaisuustyössä voi nousta suureksi, sillä toimimme unionin puheenjohtajamaana vuoden 2019 jälkimmäisen puoliskon ajan.
SOSTE ja suomalaiset sosiaali- ja terveysalan järjestöt ovat suositelleet, että Suomen puheenjohtajuuskauden kattoteemaksi valittaisiin hyvinvointitalous. Taipaleen kielellä sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että Suomi tekee puheenjohtajakautensa aikansa mahdollisimman paljon sen eteen, että Euroopassa ”sosiaalipolitiikka” vahvistuisi.
Tulevalla vuosikymmenellä tarvitsemme Euroopassa selkeät ja jäsenmaita sitovat tavoitteet talouspolitiikan lisäksi niin terveyspolitiikkaan, sosiaalipolitiikkaan, koulutuspolitiikkaan, tasa-arvopolitiikkaan kuin ilmastopolitiikkaankin. Euroopan Unionin yhteisiä resursseja, kuten rahoituskehystä sekä EU-lainsäädäntöä tulee käyttää niin ikään näiden politiikkojen vahvistamiseen.
Tärkeintä kuitenkin on, että löydämme jälleen yhteisen eurooppalaisen vision, joka perustuu yhdenvertaisuudelle, tasa-arvolle ja osallisuudelle.
EU-puheenjohtajana Suomi ei jäisi ”sosiaalipolitiikan” vahvistamisen vaatimuksensa kanssa yksin. Viime vuosina nimittäin monet kansainväliset organisaatiot, kuten OECD, Maailmanpankki, IMF, WHO ja ILO ovat omissa politiikkasuosituksissaan yhä useammin nostaneet esiin mukaan ottavan kasvun, inhimilliseen pääomaan, kuten koulutukseen ja terveyteen investoimisen sekä sosiaalisen suojelun vahvistamisen.
Nämä kaikki ovat ”sosiaalipolitiikan” ydinalueita, joihin tulevina vuosina meillä ja muualla tulisi panostaa. Yhtään lisäaskelta kohti sortoa ja sekasortoa ei kannata enää ottaa.
Kirjoittaja on Suomen sosiaali ja terveys ry:n, SOSTEn pääekonomisti, joka on kiinnostunut hyvinvoinnin ja talouden välisestä suhteesta, järjestöjen taloudellisesta merkityksestä sekä poliittisesta taloudesta.
lehti 